lauantai 30. huhtikuuta 2016

Teatterissa: Kalle Aaltonen

Tippaakaan en kehu mutta sellainen jehu
On Kalle Aaltonen
Seuduilta sieltä pitää surun olla pois
Missä vain on Kalle Aaltonen
(J. Alfred Tanner)

Tästä kupletista Aino Pekkarinen sai idean romaaniinsa Perämies Kalle Aaltonen ja hänen morsiamensa (1944), josta hän aviomiehensä Tatu Pekkarisen kanssa teki näytelmän Kalle Aaltosen morsian, joka filmattii elokuvaksi 1948).

En ole lukenut kyseistä romaania enkä nähnyt näytelmää tai elokuvaa, joten en ole aivan varma, kuinka paljon tämä eilen Hämeenlinnan teatterissa näkemämme musiikkipitoinen näytelmä noudattelee niitä. Voihan olla, ettei juuri lainkaan.

No, joka tapauksessa näytelmä oli hauska. Vähän tyhjäkäyntiä välillä, kahden ja puolen tunnin kestosta (väliaikoineen) olisi voinut nipistää puolisen tuntia. Hetkittäin tarina meni vähän överiksikin.

Lavastusta ei juuri muuteltu, alun konttorin seinät vain nostettiin ylös ja näkyviin tuli laivan pari kantta, parit portaat ja muutama ovi. Alexanrialaisen kapakan kohtauksessa laskettin verho alas, ja siinä se. Näyttämömiehiä ei ollut, näyttelijät kantoivat tarvittavan rekvisiitan lavalle ja pois.

Näytelmän oli ohjannut Kari Arffman, sama tyyppi joka ohjasi Jyväskylän Shrekin (keväällä 2014) ja ohjaa ensi syksynä sen Helsingin Kaupunginteatteriin.

Näytelmän jälkeen jouduimme ihmettelemään kauppojen uutta aukiolovapautta. Kun ei mentykään syömään ravintolaan tai edes pikaruokapaikkaan, täytyi etsiä ruokakauppa. Muistaisin Prisman kovasti mainostaneen aukioloa "joka päivä 23:een", mutta ainakin Hämeenlinnan ja Riihimäen Prismat menivät kiinni kymmeneltä. Hämeenlinnassa, joka ei ole ihan pieni kaupunki kuitenkaan, oli yhteentoista saakka auki vain yksi keskustan Valintatalo, jota emme lähteneet etsimään. Ja Riihimäen ainoa aukioleva kauppa oli Sale. Tervakosken Valintatalo taas oli kokonaan lopetettu ihan huomaamatta. Päädyimme lopulta poikkeamaan Linnatuulen K-Marketissa ja ostimme pizzaa.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Kirpputorien moraalinen dilemma

Tavaraa kertyi yllättäen niin paljon parissa kuukaudessa, että täytyi kuin täytyikin ottaa kirppispöytä vielä ennen kesää.

Mikä aiheutti moraalisen dilemman: Minähän olen työtön, ja siksi köyhä; ostan suurimman osan vaatteista ja käyttötavaroista kirpputoreilta. Ja muutaman kerran vuodessa vuokraan pöydän ja myyn tarpeettomia tavaroita pois.

Moraalinen ongelma tässä on se, että suuri osa kirppiksistä käyttää yhdeksän euron ilmaistyövoimaa, harjoittelijoita ja kuntouttavan työtoiminnan tekijöitä, joka on ehdottomasti väärin ja vastustettava asia.

Miten väärin siis teen, jos ostan tai myyn orjatyövoimaa käyttävällä kirppiksellä? Periaatteessa moisia pitäisi boikotoida, mutta mistä sitten ostaa mitään? Kierrätetty tavara on kuitenkin ekologisempi kuin uusi, eikä köyhän vaihtoehto ole ostaa uutta ja kallista; vaihtoehto on olla ostamatta mitään. On kuitenkin kiva, jos joskus on jotain "uutta"; ja juoksua harrastava todella tarvitsee enemmän kuin sen yhden paidan.

Sama juttu tarpeettoman tavaran myynnissä, tai yleensäkin poistossa: on äärimmäisen epäekologista ja tyhmää heittää käyttökelpoista tavaraa roskiin. Jos vain vien vanhat vaatteet esimerkiksi SPR:lle, tilanne ei ole sen parempi; SPR tunnetusti käyttää orjatyövoimaa Kontti-tavarataloissaan. Samoin tekevät muut tavaraa vastaanottavat ja myymät hyväntekeväisyysjärjestöt (FIDA yms.) ja kirppiksiä pitävät seurakunnat (yleensä helluntaisellaiset). Myös kierrätyskeskukset, luultavasti Suomessa kaikki, toimivat orjatyövoimalla. UFF on täysin poissa laskuista, sen kansainvälisen moraalittomuuden pitäisi olla yleisesti tiedossa.

Yksi vaihtoehto on tietysti erilaiset nettikirppikset. Ne vain eivät toimi läheskään kaikissa tilanteissa. Tori.fi:ssä voi kyllä myydä ostaa jotain isompaa, huonekaluja ja polkupyöriä, mutta huonosti vaatteita. Samoin Facebookin "paikallisilla" kirppiksillä liikkuvat huonekalut ja sisustustavarat, mutta vaatteita ja kenkiä on sitä kautta vaikea sovittaa. En minä halua mennä kenenkään kotiin jotain farkkuja sovittelemaan, tai päästää ketään kotiini. Ihan liian henkilökohtaista. Sitäpaitsi tavaroiden toimittaminen ja noutaminen ja aikataulujen sovitteleminen on pidemmän päälle työlästä.

Mikä siis on oikea vaihtoehto?

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Työttömyyskatsaus 4/2016

Hallituksen uusi työllistämiskeino: työtön tekee töitä ilman palkkaa, työajalta ei kerry lomaa ja eläkettä ja työterveyspalvelut eivät ole käytössä (Ilta-Sanomat 13.4.2016)

Niinpä. Hallitus on lopultakin paljastanut keinonsa lisätä työllisyyttä. Keinot vain ovat niin tyrmistyttävän tyhmiä ja lopulta päinvastoin vaikuttavia, etten ole ällistykseltäni niistä pystynyt aiemmin kirjoittamaan. Yksikään keino ei tuo yhtään työpaikkaa lisää, vaan kaikki kohdistuvat vain työttömien rankaisemiseen. Kertaakaan ei hallituksen suunnitelmissa myönnetä sitä tosiasiaa, että työpaikkoja ei vain yksinkertaisesti ole läheskään kaikille työttömille, vaikka heitä kuinka hakattaisiin. Tässä muutama järjettömin keino:

Keino Yksi: Työnäyte

"Maria-Kaisa Aulan mukaan työtön hakisi töitä näyttämällä yrityksessä työskentelemällä mitä hän osaa. Työtön ei saisi työnäytteen ajalta palkkaa, vaan työttömän päivärahaa. Hänelle ei kertyisi työnäytteen ajalta lomaa tai eläkettä. Myöskään työterveyspalvelut eivät olisi työnäytettä antavan työntekijän käytettävissä."

Aivan varmaa ei taida vielä olla se, saisiko työtön yhdeksän euron kulukorvauksen työnäytepäiviltä, mutta todennäköisesti ei. Sai tai ei, työnantajille tässä on loistava mahdollisuus teettää ilmaistöitä loputtomasti: aina vain uusi työnäytteen antaja kehiin, Ennustettavissa on, että tästä tulee työttömille karenssin uhalla pakollinen, ja jonkin ajan kuluttua erilaiset työvalmentajat vaativat työttömiä laatimaan hakemuksia työnäytteen antamispaikkoihin.

Keino 2: Työn vastaanottovelvollisuuden lisääminen

Työttömän on otettava vastaan työtä, joka ei vastaa koulutusta (ammattisuojan purkaminen); työtä, jossa työmatkoihin kuluu 3 tuntia päivässä (oman auton käyttövelvollisuus n. 100 km:n työmatkoihin jos auto on); työtä, jonka palkka olisi pienempi kuin työttömyysturva...

Nämä keinot perustuvat täysin siihen omituiseen ja epärealistiseen oletukseen, että työpaikkoja olisi pilvin pimein jossain, mutta ei vain kelpaa työttömille. Omituinen on myös se olettamus, että esim. jossain Forssassa sijaitsevaan avoimeen työpaikkaan määrättäisiin tamperelainen työtön, eikä forssalaista joita heitäkin on runsaasti...mutta forssalainen työtön määrättäisiinkin tietenkin Turkuun... Tämä olisi pelkkää kiusantekoa TE-viranomaisilta, mutta täysin mahdollista. Luotettaisiin siihen, että työtön kieltäytyy ja taas päästäisiin antamaan se karenssi.

Suomessa on voimassa ETA-alueen ulkopuolelta tulevia laillisesti maanhanmuuttavia työntekijöitä koskeva tarveharkinta eli työ- ja oleskeluluvan saa helposti vaikka nepalilaisen ravintolaan kokki, koska vastaavia ei ole työttömänä Suomessa. Vastaavanlaista tarveharkintaa pitäisi soveltaa näissä työhönmäärämisasioissa: jos Forssassa on työpaikka ja siihen sopivia työttömiä, paikkaan ei saa määrätä töihin muualta kotoisin olevaa.

Eniten kuitenkin pelkään enkä varmaan turhaan sitä, että tuo kolmen tunnin työmatkavelvoite tulee koskemaan myös ilmaistöitä eli kuntouttavaan työtoimintaan, työkokeiluun tai uuteen työnäytteen antoon voidaan määrätä puolentoista tunnin matkan päähän, ja jos omistaa auton niin vaikka sillä sitten, omalla rahalla. Yhdeksän euron kulukorvaus ei todellakaan riitä matkoihin edes halvimmilla julkisilla.

Keino 3: Työttömille raportointivelvollisuus kahden viikon välein haetuista työpaikoista (Kauppalehti 18.4.2016)

Työnantajille on tulossa lisää mahdollisuuksia ilmaistyövoiman käyttöön, mutta tässä yksi, josta he eivät ehkä lopulta iloitse...työhakemusten määrä tulee kasvamaan ekspontiaalisesti. Tosin ne lentävät suoraan roskiin tai deletoidaan.

"Digitaalinen järjestelmä on käytännössä ainoa mahdollisuus, jolla neljännesmiljoonan työttömän työnhakua voidaan systemaattisesti seurata. Päivi Kermisen mukaansa järjestelmä antaisi viranomaisille hälytyksen, mikäli työtön ei raportoi työnhaustaan.

”Samalla saamme arvokasta tietoa hakemusprosessista. Jos työtön lähettää paljon hakemuksia, muttei saa töitä, hänellä voi olla puutteita työnhakutaidoissa tai osaamisessa”, Kerminen sanoo."

Niin, työttömällä on puutteita, mutta työpaikoista ei siis ole puutetta...Miksi ei myös hakemusten vastaanottajille tule velvollisuutta raportoida saapuneiden hakemusten määrästä? Jos yritys saa paljon hakemuksia, muttei työllistä kaikkia, eikö sillä ole puutteita jossain? Miksi sitä ei rangaista?

Tosin tällä keinolla saattaa olla pieni työllisyyttä lisäävä vaikutus: TE-toimistot joutuvat palkkaamaan lisää henkilökuntaa, jos työttömien raportointia todella aiotaan seurata suunnilleen reaaliajassa eikä kerran vuodessa. Ja miksei aiottaisi: loistavia tilaisuuksia napsauttaa karenssi päälle heti, kun työtön ei ole lähettänyt vaadittua määrää hakemuksia joka viikko. Vaadittu hakemusmäärä päätetään myöhemmin, varmaan ainakin 50 hakemusta per viikko.


Työttömyyden vähentämisen sijaan sitä pahentavat hallituksen aiemmat päätökset, esim. nyt töissä olevien työajan pidentäminen, joka vähentää selvästi esim. osa-aikaisten palkkaamista sekä opiskelijoiden opintotuen raju leikkaaminen, joka laittaa yhä useamman opiskelijan kilpailemaan vähistä, enimmäkseen osa-aikaisista, työpaikoista muiden työttömien kanssa.

Nämä kaikki työttömien kepitykset kaatuvat päälle sellaisella voimalla, etten (onneksi) jaksa reagoida niihin enää läheskään niin voimakkaasti kuin aiemmin. Joskus kolmekymppisenä olisin menettänyt monen viikon yöunet näitä miettiessäni, mutta enää en. Olisin ehkä myös alkanut jonkin asteisella innokkuudella odottamaan niitä lisää luvattuja työtarjouksia, mutta kun olen viimeksi saanut sellaisen vuonna 1996, niin kuinka paljon lisää niitä nyt olisi tulossa? Tietysti yksikin olisi enemmän kuin ei yhtään kahteenkymmeneen vuoteen.

Tämä ei tarkoita, ettenkö vieläkin menisi innolla töihin, jos minulle tarjottaisiin työtä jota pystyisin tekemään (osa-aikainen), vaikka pienelläkin palkalla kunhan se olisi vähänkin enemmän kuin työttömyyskorvaus. Omalla autolla en tunnin työmatkan päähän lähtisi; en jaksaisi sitä joka päivä ajaa, ja jos väkisin yrittäisin, olisin lopen uupuneena kuskina on vaarallinen muillekin kuin itselleni.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea - Siperiasta itään

Kirja viikossa, osa 75:

Taas yksi Pohjois-Korea -kirja, tällä kertaa mukana enemmän faktatietoa kuin edellisessä. Kirjoittaja on toki myös käynyt Pohjois-Koreassa usemmankin kerran, ensimmäisen kerran v. 2000 elokuvafestivaaleilla, ja osallistunut maasta kertovien dokumenttien tekoon.

"Seksikkäitä univormuja, kiiltävien sotilassaappaiden kopinaa, hysteerisinä kyynelehtiviä ihmismassoja, isänmaallisia hirviöspektaakkeleita, lasten yöllisiä marssiharjoituksia, hampurilaisia, joita ei saa kutsua hampurilaisiksi, ja pitkään haudutettua koirapaistia valopetrolilta maistuvan perinnealkoholin kera. Tervetuloa Siperiasta itään sijaitsevaan stalinistiseen teemapuistoon!"

Kirjasta selviää muutamia minua askarruttaineita faktoja:

  • Vuosina 1948-75 pohjoiskorealainen kulutustavarateollisuus ei valmistanut mitään myytäväksi, sillä tuotteet jaettiin työpaikoilta saatavia kuponkeja vastaan. Käteistä rahaa ei tarvittu, koska kaupoissa ei ollut mitään ostettavaa.
  • 1990-luvulla kansalaiset saivat edelleen kuponkeja, mutta niillä ei ollut mitään käyttöä, koska elintarvikkeita tai mitään muutakaan tavaraa ei ollut jaettavaksi, koska lähes kaikki tuotantolaitokset olivat pysähtyneet.
  • Pohjoiskorealaiset on luokiteltu yhteiskuntaryhmiin syntyperänsä mukaisesti. Ryhmä eli Songbun määrää kansalaisen paikan yhteiskunnassa, kuten myös tarjolla olevat koulutusmahdollisuudet, uravalinnat, elintason ja myös aviopuolison. Periaatteena on määritellä jokaisen kansalaisen asema aiempien sukupolvien tekojen perusteella. Ihmisen kohtalo on näin ollen sinetöity jo syntymässä, eikä sitä voi muuttaa. 1972 voimaan tulleen lain mukaan luokkaviholliset on eliminoitava aina kolmanteen polveen saakka, eli myös tuomitun lapset ja vanhemmat saavat rangaistuksen.
  • Pohjois-Koreassa ei ole yhteiskunnallisia rakenteita joiden avulla todellisen markkinatalouden suuntaan voitaisiin ottaa minkäänlaisia askeleita. Miljoona-armeijan ylläpitäminen tuottaa miljoonia keski-ikäisiä, joilla ei ole ammatillista osaamista saati kykyä selvitä normaalin arkielämän haaasteista.
  • Pohjois-Korea ei oikeastaan ole kehitysmaa, vaan kehityksen kelkasta pudonnut tai pikemminkin romahtanut valtio. Se vajosi pimeyteen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ei enää toimittanutkaan halpaa öljyä, ja tehtaat ja voimalaitokset pysähtyivät.

Melko hyvä kirja, suosittelen kaikille vähänkin Pohjois-Koreasta tai muista absurdeista asioista kiinnostuneille.

Kuinka sattuikaan, juuri kun olin aloittamassa kirjan lukemisen, TV 1 esitti Dokumenttiprojekti-sarjassaan Vitaly Manskin dokumentin Saman auringon alla (Tshekki 2015), nähtävänä vielä pari kuukautta tämän kirjoittamisesta . Manski oli saanut luvan tehdä dokumentti pohjoiskorealaisen tytön "arkipäivästä", mutta piti kameraa päällä koko ajan ja lopullinen dokumentti paljasti, kuinka lavastettu koko tilanne oli. Lainaan tähän pätkän Reijo Vallan Pois työpöydältä -blogista:

"Koulutyttö Zin-mi oli kertonut filmiryhmälle, että hänen isänsä on toimittaja ja äiti töissä kahvilassa. Minskille pariskunta esiteltiin aivan toisin: isä oli kangastehtaan insinööri ja äiti töissä soijamaitotehtaalla. Dokumenttiin lavastettiin tilanteita molempien työpaikoilta. Kangastehtaalla laadunarvioimiskokouksessa isä meni sanomaan, että olisi puutetta tietyistä varaosista. Korealainen "ohjaaja" puuttui tähän. Ei ole sopivaa puhua siitä, että jotakin puuttui. Lisäksi olisi parempi puhua osastosta kuin tehtaasta ja suuresta läpimurrosta läpimurron sijaan. Tilanne kuvattiin uudelleen, mutta sen Minski oli leikannut pois."

Tuossa dokumentissa oli myös kohtaus, jossa ihmiset työnsivät bussia iltahämärässä. Kun kamera loittoni, näki, että kyseessä on sähköbussi. Eli kyseessä oli sähkökatkos, jonka aikana ihmiset hyppäsivät pois bussista ja työnsivät sitä eteenpäin sen verran kuin ehtivät, kunnes sähköt taas palasivat!


keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Teatterissa: Gabriel, tule takaisin

Teatteri Päivölän kevätesitys, entisen Palopuron koulun näyttämöllä.

Alunperin Mika Waltarin kirjoittaman näytelmän tarina oli tuttu, muistan nähneeni tästä jonkin tv-version kauan sitten 80-luvulla, ja nyt olin lukenut sen, tosin alkuperäistä tekstiä oli jonkin verran muokattu. Varsinkin toisesssa näytöksessä, joka jostain minun ymmärrykseni ylittävästä syystä oli sijoitettu nykyaikaan (toisin kuin ensimmäinen näytös, joka sijoittuu noin näytelmän julkaisuaikaan 40-luvun lopulle).

Näytelmä kesti väliaikoineen yli kaksi tuntia, josta lähes koko ajan joku neljästä näyttelijästä oli äänessä. Vaikka vuorosanoja oli ollut opeteltavana tosi paljon, hämmästyttävän sujuvasti näytelmä eteni. Varmaan harmillista näyttelijöille, että niin iso työ vain viiden (tai ehkä kuuden) näytöksen vuoksi.

Hyvin tätä kaikesta huolimatta jaksoi seurata, ja paikoin näytelmä oli ehkä tahattomankin hauska. Ja mistäkö se kertoi? Huijarimiehestä ja kahdesta hyväuskoisesta naisesta sekä heidän ei-niin-hyväuskoisesta sisarentyttärestään. Mika Waltari sai idean näytelmään Ruben Oskar Auervaaran teoista.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Hilary Mantel: Susipalatsi

Kirja viikossa, osa 74:

Kirja, jonka nimi johtaa harhaan: Susipalatsi mainitaan 800-sivuisessa kirjassa ensimmäisen kerran sivulla 300, ja senkin jälkeen vain muutaman kerran; kirjan lopussa tosin sen päähenkilö ja kertoja Thomas Cromwell on lähdössä Susipalatsiin...mutta siitä todennäköisesti kerrotaan kirjan jatko-osassa Syytettyjen sali. Susipalatsi muuten oli Seymourien suvun kartano Wiltshiressä, Englannissa.

Kirja kertoo siis Thomas Cromwellista (n.1485 - 1540), englantilaisesta lakimiehestä, joka erityisesti tunnetaan kuningas Henrik VIII:n neuvonantajana, ja sijoittuu vuosiin 1527 - 1535. Noina vuosina Henrik hylkäsi vaimonsa Katariinan pojattoman avioliiton vuoks ja erotti Englannin paavin kirkosta voidakseen virallisesti naida Anne Boleynin. Kirjan lopussa tämäkin avioliitto on vetämässä viimeisiään.

Kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat todellisia, heidän suuhunsa kirjoitetut vuorosanat tietenkin kirjailijan kuvittelemia. Osa tapahtumistakin tosin eroaa esim. Wikipedian tiedoista, ja tietenkin samoista asioista kertoneista elokuvista ja tv-sarjoista. En tiedä, kuinka tarkkaa aikalaishistoriaa on noista ajoista saatavilla, mutta varsinkin Anne Boleynin sisaresta Marysta on hyvinkin ristiriitaista historiaa: hän joko oli Annen hovineitona tai sitten karkotettuna hovista tai jotain siltä väliltä.

Vaikka kirjassa todella on 800 tiiviisti kirjoittettua sivua, sen jaksoi hyvin lukea, eikä kertaakaan ihmetellyt eikö jotain kohtaa olisi voinut tiivistään, niin kuin joskus käy. Jonkin verran lukemista häiritsee samoista henkilöistä käytetyt eri nimet: George Boleyn on välillä Rochford (koska hän on lordi Rockford), Henry Fitzroy onkin Richmond (koska hän on Richmondin herttua) jne. Lukijan täytyy aina hetken miettiä, kuka kukin taas olikaan...

Voin suositella, varsinkin niille, jotka ovat vähääkään kiinnostuneita historiasta tai hyvästä kirjallisuudesta. Odottelen innolla Syytettyjen salin lukemista.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Teatterissa: Ruusuja pimeydestä

Willan nuorisoteatterin runoesitys, runot ja ohjaus Marko Kanerva.

Synkkää tekstiä, eikä juuri naurattanut, mutta sujuvasti nuoret (ikähaarukka 12 - 65) esiintyivät. Jonkinlaista juontakin kai oli, ja ainakin runosta toiseen siirryttiin huomaamatta.

Ja sitten ihan toinen aihe:

PIKASCONESIT

Leivoin näitä jo joskus 80-ja 90-luvuilla useinkin, mutta sitten unohtuivat pitkäksi aikaa. Ei olisi pitänyt, ovat hyviä ja tosi nopeita valmistaa. Kuvassa eivät näytä lainkaan niin herkullisilta kuin maistuvat.

3 dl vehnäjauhoja
1½ dl kaurahiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1 tl sokeria
½ tl suolaa
50 g sulaa margariinia
1½ dl maitoa tai kermaa*

Kaikki aineet sekoitetaan, tasoitellaan leipäsiksi uunipellille ja paistetaan n. 10 min. 250 asteessa.

*Viimeksi laitoin osan tuosta määrästä creme fraichea. Ihan hyviä tuli siitäkin.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Valitettavan todellinen kauhusatu erään työttömän kokemuksista kuntouttavan työtoiminnan syövereissä

Tein elämäni pahimman virheen syksyllä 2004. Olin jäänyt keväällä työttömäksi palloseurahommasta, joka ei oikeuttanut edes ansiosidonnaiseen, ja eläminen 370 euron työmarkkinatuella alkoi käydä raskaaksi. Päätin siis aivan vapaaehtoisesti kysäistä, pääsisinkö Työteekkiin kuntouttavaan työtoimintaan. Tein sen siis vain rahan vuoksi, enkä lainkaan ymmärtänyt tekoni seurauksia. Aivan erityisesti en ymmärtänyt päätyväni siinä samalla TYPin eli Työvoiman yhteispalvelupisteen asiakkaaksi.

Ensimmäinen 3 kk:n jakso meni muuten ihan kohtalaisesti, vaikka silloin lopullisesti ymmärsin, että väsymys, josta olin kärsinyt koko 2000-luvun ajan, oli epänormaalin voimakasta eikä todellisuudessa mahdollistanut kokopäivätyötä.

Jakson päätyttyä TE-toimiston edustaja ehdotti minulle kahden kuukauden työkokeilua paikallisessa kirjapainossa; olinhan palloseurassa kantapään kautta opiskellut lehden taittoa ihan alkutekijöistä painovalmiiksi. Työkokeilun tarkoitus olisi testata käytännössä tuon alan taitoni ja saada niistä todistus mahdollista myöhempää työnhakua varten. Suostuin tähän, sain sovittua työajan neljäksi tunniksi ja työkokeilusta tehtiin kirjallinen sopimus.

Sopimusta tehtäessä haistoin jo vähän palaneen käryä, kun kirjapainon esimiesnainen kysyi, olenko valmis tekemään välillä myös muuta kuin taittoon liittyvää työtä, jos sitä ei aina satu olemaan. Hetken miettimisen jälkeen vastasin, että kyllä myös muuta työtä, kunhan ei koko aika ole pelkästään sitä muuta.

Tässä kohtaa tein taas virheen, ja vielä pahemman siinä, että aloitin työkokeilun todella suuri odotuksin. Vihdoinkin alalla, josta olen haaveillut! Voisiko minulla todella olla mahdollisuus päästä vaikka joskus töihin! Töihin yleensä ja vielä melkein unelma-alalle!

Valpas lukija huomasi jo, ettei niin todellakaan käynyt. Heti alusta alkaen oli pelkkää ”muuta työtä”. Välillä yritin varovaisesti kysellä siitä taittotyöstä, mutta koskaan kenelläkään ei ollut aikaa. Lopulta, kun olin 3 viikkoa mapittanut vanhoja painotöitä, kysyin asiaa oikein kunnolla: koska pääsen kokeilemaan sopimuksen mukaista taittotyötä? Vastaus: ”Sinun pitää ymmärtää, ettei sinua voi päästää kokeilemaan oikeita töitä, koska sinulla ei ole koulutusta.”??!!

Hetkeä pahensi vielä se, että samana päivänä kirjapainoon tuli erään naapurikunnan oppilaitoksen aikuiskoulutuksen oppilas harjoittelujaksolle; hän sai heti sovittua työtä ja muutenkin aivan toisenlaisen vastaanoton kuin minä tyhmä TYPin asiakas olin saanut.

Menin heti samana päivänä kysymään asiaa minut työkokeiluun lähettäneeltä TE-toimistohenkilöltä. Hänen mukaansa ei ole mitään keinoa velvoittaa yritystä sopimuksen noudattamisessa; halutessani voisin lopettaa työkokeilun, mutta loppu sopimusajasta (n. 5 vko) täytyisi sitten tehdä Työteekissä. No ei ikinä, päätin sinnitellä kirjapainossa. Tieto siitä, että kävin valittamassa kohtelustani kulki tietenkin kirjapainoon, ja sen jälkeen olin siellä enimmäkseen kuin ilmaa kaikille. Eikä juttu jäänyt tähän…

Saman vuoden (2005) kesällä kävi taas käsky Työteekkiin, uuteen ihanaan innovaatioon nimeltä Poveri-valmennus. Mitä se oli tai mitä sen olisi pitänyt olla, siitä ei ollut tietoa edes sitä kalliisti vetämään palkatulla konsultilla. Ja kyseessähän siis oli laatuaan kaikkien aikojen ensimmäinen Poveri-valmennus…

Ryhmässä oli kymmenen aivan erilaisista syistä työttömänä olevaa, mitään yhteishenkeä tai henkevää keskustelua ei syntynyt, eikä muutenkaan ollut mitään suunnitelmaa päivien kuluttamiseksi. Useimpina vain istuttiin ja tuijotettiin seiniä. Valmennusjakson lopuksi pyydettiin antamaan kirjallinen palaute; kirjoitin rehellisen negatiivisen mielipiteeni ja aivan aidosti itseni nöyryytetyksi tunteneena kirjoitin myös Aamulehteen mielipidekirjoituksen(* valmennuksesta. En maininnut kirjoituksessa työpajan nimeä enkä paikkakuntaa, ja se julkaistiin nimimerkillä. Silti siitä seurasi vaikeuksia myöhemmin syksyllä…

Loppuvuosi 2005

Valmennuksen jälkeen jouduin jatkamaan tavanomaisessa kuntouttavassa työtoiminnassa. Joskus loka-marraskuussa yhtenä päivänä minua pyydettiin jäämään Työteekkiin työpäivän jälkeen. Johtajan huoneeseen olivat kokoontuneet tietysti johtaja, kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja, TE-toimiston edustaja ja kaikkien niiden osastojen ohjaajat, joilla olin työskennellyt. Seurasi kaksi tuntia kestänyt sakinhivutus, jossa kaikki ja erityisesti äänekkäimmät haukkuivat minua. Haukkuminen kohdistui tietysti minuun henkilönä yleensä, ja aivan erityisesti kahteen em. asiaan: siihen, kuinka olin kehdannut valittaa kirjapainon sopimusrikkomuksesta, vaikka minun olisi vain pitänyt olla äärimmäisen kiitollinen siitä, että olin yleensä päässyt sinne; kiitollinen vaikka olisin joutunut pihaa lakaisemaan. Minun vastalauseitani sopimuksen noudattamatta jättämisestä ei kuunneltu.

Toinen hiostuksen syy oli se Aamulehteen kirjoittamani mielipidekirjoitus; johtaja yritti saada minulta tunnustuksen, että olin sen kirjoittanut. En myöntänyt enkä kieltänyt, mutta taisin vedota sananvapauteen. Työteekissä oli tietenkin arvattu minut sen kirjoittajaksi aiemman Poveri-valmennusta kohtaan kirjallisesti esittämäni kritiikin vuoksi. Erityisesti sanaan ”nöyryytetty” tartuttiin; en olisi kuulemma saanut tuntea itseäni nöyryytetyksi, koska Työteekki oli maksanut valmennuksesta niin paljon! Myöhemmin ilmenneiden tapahtumien vuoksi olen arvellut, että kirjoituksen kirjoittajaa oli yritetty saada selville Aamulehdeltä, mutta onneksi lähdesuojan vuoksi sitä ei annettu.

Tilanne oli aivan kauhea, ja olin jonkinlaisessa shokkitilassa sen jälkeen. Nyt reilusti jälkeenpäin ajatellen minun olisi silloin heti pitänyt alkaa selvittää asiaa jonkin virallisen tahon kanssa, ehkä Työministeriön? Silloin en jaksanut, enkä nytkään kuten en silloinkaan voisi todistaa tapahtunutta.
Kuty-sopimuskausi oli päättymässä noihin aikoihin, mutta sanomattakin selvää oli että minun täytyi allekirjoittaa uusi sopimus työttömyysturvan menetyksen uhalla. Ennen sopimuksen tekoa olin sopinut suullisesti TE-toimiston henkilön kanssa, että tekisin nelipäiväistä viikkoa; olin (silloin vielä) diagnosoimattomasta sairaudesta sekä vuoden henkisesti raskaista kokemuksista tosi väsynyt.

Lupaus nelipäiväisestä viikosta kuitenkin peruttiin, koska ”silloin muutkin olisivat sitä vaatineet”. Se oli viimeinen pisara, minun oli pakko hakea uupumuksen vuoksi sairaslomaa. Todistusta viedessäni Työteekin johtaja hyvin ilkeään sävyyn totesi, ettei heidän olisi pakko hyväksyä ko. sairaslomaa, sillä ”aina sitä saa kun vain tarpeeksi monella lääkärillä juoksee”. Tässä kohtaa voisin mainita sen, että aina puhuessani väsymyksestäni minua yritettiin painostaa hankkimaan ja syömään masennuslääkkeitä. Ainakin kerran luvattiin jopa lyhentää työaikaani sillä ehdolla, että olisin niitä alkanut syömään!

Väsymystä ei tietenkään millään mittarilla voi mitata, mutta Työteekissä se tulkittiin ensisijaisesti laiskuudeksi ja toiseksi lääkkeillä hoidettavissa olevaksi masennukseksi. Oli aamuja, että uupuneena nukuin niin sikeästi, etten herännyt kahteen herätyskelloon ja myöhästyin; sain joka kerta kolminkertaisen saarnan siitä, kuinka vain pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta kun kysymys ei ollut siitä… Tuona talvena minulle ehdotettiin myös aivan tosissaan, että jaksaakseni täyden työpäivän minun pitäisi lopettaa kaikki muu elämä eli erityisesti kaikki harrastukset ja mielialaa kohentavat asiat, eli minulla lenkkeily, lukeminen ja TV:n katselu. Minun olisi välittömästi Työteekistä kotiin palattuani pitänyt mennä nukkumaan ja nukkua sitten aamuun saakka, jos jaksaminen olisi sitä edellyttänyt. Siis elämän tarkoitus olisi ollut Työteekki.

Enempää ihmisen fysiologisia ja psykologisia perustarpeita tässä erittelemättä ihminen ei kovin kauan kestä tuollaista. Mieletöntä (vrt. mielekästä) työtä ilman mitään palauttavaa tekemistä ja liikuntaa. Lisäksi jollakin lailla jaksaakseen pitäisi kai myös syödä, joskus peseytyä ja kotiakin siivota. Puhumattakaan sosiaalisten suhteiden hoitamisesta.

Alkuvuosi 2006

Edelleen kuntouttavaa työtoimintaa. Kiva tehdä ilmapiirissä, jossa yksi ohjaaja kannatti voimakkaasti siirtotyömaiden palauttamista 50- ja 60-lukujen malliin, virheellisesti tehdyt kumiviimeistelytyöt tultiin huutamisen kera heittämään eteeni kesken ruokatunnin, vaikka olin todennut jo sitä hommaa tehdessäni, ettei näköni riitä siihen ym. ym. Koko ajan myös muistettiin muistuttaa, ettemme ole siellä ”töissä”, eikä sitä termiä saa käyttää, ei myöskään sopimusten välisistä tauoista sanaa ”loma”, sillä työtön ei saa koskaan pitää lomaa työttömyydestä.

Tein myös melko paljon työtä Työteekistä kertovan esitteen eteen, kirjoitin, kuvasin ja hioin sitä PowerPointilla ja PageMakerilla painovalmiiksi PDF:ksi, mutta lopultakaan sitä ei painettu. Jotenkin jäi se tunne, ettei sitä haluttu painaa ja jakaa, ettei vain minun työni tulos olisi päätynyt julkiseksi.

Sain lopulta väsymyksen vuoksi lähetteen TAYSin Kuntoutustutkimuspoliklinikalle. Kävin siellä ensimmäisen (ja melkein viimeisen) kerran keväällä. Tarkoitus oli käydä ensin yleislääkärillä, joka sitten olisi tehnyt tarvittavat lähetteen labraan, mahd. kuvauksiin ja erikoislääkäreille. Tämä lääkäri vain sanoikin tylysti: ”Sinun pitää ymmärtää, ettei sinun tutkimiseesi voi käyttää kovin paljon resursseja, koska olet pitkäaikaistyötön.” Ja siinä se sitten olikin, koko kuntoutustutkimus.

(Tuolloin luulin, että on aivan todellinen joko TAYSin tai Pirkanmaan sairaanhoitopiirin käytäntö jättää pitkäaikaistyöttömät tutkimatta; myöhemmin selvisi, ettei näin ole, mutta ko. lääkäri ei tietenkään myöntänyt sanoneensa noin. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että Kuntoutustutkimuspoliklinikka ei ole oikea paikka työttömille, vaan se on tarkoitettu työllisille, joiden työkykyä tai eläkemahdollisuutta selvitellään.)

Syksyllä oli palautepalaveri: lääkäri, minä ja minut lähettänyt TE-henkilö. Lääkäri oli eri kuin se ensimmäinen, joka oli lomalla tai jotain, ja tämä lääkäri etsi papereideni joukosta kovasti laboratoriotuloksia. Sanoin, ettei niitä ole, koska minua ei lähetetty minkäänlaisiin tutkimuksiin. Kollegiaalisista syistä lääkäri ei kovin selvästi voinut näyttää hämmästystään, kirjoitti vain laboratoriolähetteen, nopeasti pelkät perustutkimukset. Tämän vuoksi oli myös uusi loppupalaveri, mutta ei siitäkään mitään tulosta tullut, varsinkin kun TE-henkilö oli tällä välin vaihtunut, eikä uudella ollut minun tilanteestani mitään tietoa.

Mutta tästä hetkestä pitää hypätä taaksepäin, sillä jo helmi-maaliskuussa tilanne oli osittain muuttunut: kaupungin edunvalvoja oli kysynyt Työteekin johtajalta, olisiko työpajalta lähettää muutamana päivänä viikossa joku luku- ja kirjoitustaitoinen järjestelmällinen henkilö edunvalvontatoimistoon. Taisin olla ainoa sopiva, koska satuin pääsemään sinne, mikä osoittautui todelliseksi onnenpotkuksi monellakin tavalla (ja pistää aina uudelleenharkintaan tämän kirjoituksen alkulauseen, mutta en silti taida sitä muuttaa).

Minun täytyi silti olla yksi päivä viikossa Työteekissä, yleensä keskiviikko. Tämä taas aiheutti siellä yleistä hämminkiä: miksi olin siellä, miksen ollutkaan edunvalvonnassa. Joka kerta ensin yksi ohjaaja, olkoon tässä A, sanoi, ettei minulle ole mitään tehtävää, kysy B:ltä. B sanoi, ettei hänellä ole mitään, kysy C:ltä. C käski kysyä A:lta. Kellään ei ollut mitään, ja yleensä sitten istahdin hetkeksi keittiötilan pöydän ääreen, kunnes joku noista kolmesta tuli sanomaan, ettei siinä saa istua, käy kysymässä... ja sama kierros alusta. Monta kertaa päivässä. Ne keskiviikot olivat aivan äärimmäisen turhauttavia.

Elokuu 2006

Loppukesällä alkoi näyttää siltä, että minun työpanostani todella tarvittiin edunvalvontatoimistossa, ja minulle luvattiin sieltä palkkatuettu määräaikainen työpaikka vuodeksi. Jostain byrokratiateknisistä syistä työn saattoi aloittaa vasta syyskuun puolivälissä. Kuntouttavan työtoiminnan sopimus oli päättymässä elokuun lopussa, joten siinä ei olisi luullut olevan mitään ongelmaa. Olin mielelläni pitämässä kahden viikon loman Työteekistä toipumiseen.

Mutta kun elokuun alkuviikoilla kävin kertomassa asiasta kuntouttavan työtoiminnan ohjaajalle, hän sanoikin, etten saa lähteä, koska työ on määräaikainen; Työpajalta saisi kuulemma lähteä vain vakituiseen työhön tai opiskelemaan (ei edes eläkkeelle?).

Ollessani sopimuksen viimeistä päivää Työteekissä hän tuli allekirjoitusta vaille valmiin sopimuksen (3 kk kuntouttavaa työtoimintaa) kanssa ja alkoi jälleen painostaa huutamalla minua allekirjoittamaan sen. En tietenkään suostunut, en suostunut edes ymmärtämään miksi olisi pitänyt. Hän huusi, että en voi päättää sitä itse, pitää kysyä johtajalta mutta johtaja on lomalla, ja minun pitää allekirjoittaa se sopimus ja mennä seuraavallakin viikolla työpajalle, että lomalta palannut johtaja voi sitten päättää mitä tehdään, ja vaikka johtaja antaisikin luvan, niin silti minun pitää olla se kaksi viikkoa työpajalla ja ettei näin nyt vain voi tehdä!!! Hän oli lopulta ihan paniikissa, ei ollut ennen ainakaan siinä työssä tainnut saada keneltäkään niin selvää EI-vastausta.

Lopulta hän poistui työhuoneeseensa. Jonkin ajan kuluttua minä vain livahdin salaa ulos, vielä portaissa ja ulkona pyörää lukosta avatessanikin pelkäsin, että hän tulee perään huutamaan. Ei sentään tullut.

Työteekistä pois pääseminen ja sen poispääsyn sisäistäminen oli todella suuri helpotus. "Taakan harteilta putoaminen" ei ole pelkkä mielikuva, vaan todellinen fyysinen tunne, jonka tunsin. Lupasin itselleni, että ihan mitä tahansa voi tapahtua, mutta Työteekkiin en enää ikinä mene.

Loppu ja kaikki olisi jo melkein hyvin. Aloitin työt syyskuussa, ja niitä jatkettiin aina vuoden 2008 loppuun, jolloin työpaikka menikin sitten tuplasti alta: kuntaliitos ja edunvalvonnan siirtyminen valtiolle.

Luulin tuon yli kahden vuoden työrupeaman päästäneen minut irti TYPin asiakkuudesta, mutta kun alkuvuodesta 2009 menin ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi keskustan TE-toimistoon, minut melkein heitettiin ulos ja käskettiin menemään TYPpiin. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tarttua asiaan tehokkaammin, ja vaatia lakiin perustuen TYPin asiakkuuden päättymistä ja siirtymistä takaisin perus-TE-toimistoon. 

Joka tapauksessa päädyin siis TYPiin. Paikalla oli ensin TE-toimiston henkilö, ja hetken kuluttua tuo parin vuoden takainen kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja marssi huoneeseen ison paperipinon kanssa, jossa päällimmäisenä minulle tarkoitettu kuntouttavan työtoiminnan sopimus. Juuri kun hän oli tyrkyttämässä sitä minulle allekirjoitettavaksi, vedin laukustani edellisenä syksynä TAYSin reumapolilta saamani diagnoosilausunnon sairastamastani MCTD:stä, ja sanoin lievästi voitonriemuisesti, että kyllähän minua aikanaan täällä Työteekissä haukuttiin laiskaksi ja masentuneeksi, mutta niin kuin silloin jo tiesin, minulla oli ja on aivan oikea fyysinen sairaus, jonka merkittävin oire on väsymys. Kuty-ohjaajan naama muuttui raivosta punaiseksi ja hän marssi papereineen huoneesta ulos, enkä sen koomin häntä nähnyt.

Se onkin ihan eri tarina, mitä sittemmin on tapahtunut. Työteekillä uhattiin useita kertoja, mutta itselleni antamani lupauksen ja pysyin sieltä poissa, vaikka sitten lähtemällä opiskelemaan täysin satunnaista ja aivan väärää alaa (siitä voi lukea vanhasta blogistani Takaisin koulunpenkille).

TYPin asiakkuudesta pääsin irti kotikunnan muutoksen ja vuoden mittaisen työn jälkeen alkuvuodesta 2015.

*)TYÖTTÖMÄT VAVISKAA!

Ensi vuoden alusta astuu voimaan uusia lakeja työttömien aktivoimiseksi, mikä tarkoittaa, että kunnat joutuvat epätoivoisesti keksimään erilaisia aktivointitoimia. Eräässä lounaisen Pirkanmaan kunnassa on jo saatu esimakua näistä toimista: alkoi Poveri-valmennus, jonka joutuvat läpikäymään kaikki kunnan pitkäaikaistyöttömät seuraavien vuosien aikana. 

Ensimmäisten joukossa ko. valmennuksen kokeneena en voi muuta kuin sääliä niitä, jotka sinne tulevat joutumaan. Varoittamisesta ei ole hyötyä, tätä vaaraa kun ei voi välttää. Mutta kehotan etukäteen keräämään henkisiä ja fyysisiä voimia, että siitä selviäisi terveen kirjoissa.

Valmennuksessa ei ollut mitään järkeä. Noin kymmenen täysin erilaisen ihmisen ryhmä istui 7-tuntisia päiviä puhumatta paikoillaan valmennuksen vetäjän tuijottaessa. Ehkä vetäjä teki mielessään kaikista jonkinlaista psykologista arviointia, joka sitten menee tiedoksi viranomaisille tai jonnekin. Ehkä kokeiltiin ihmisten sietokykyä: kuka saa hermoromahduksen ensimmäisenä?

Valmennuksesta olisi pitänyt kuulemma saada irti vaikka mitä. Mutta mitä saa istumisesta mitään tekemättä? Ei yhtään mitään muuta kuin turhautumista ja patoutunutta kiukkua kaikkia mahdollisia aktivointitoimia kohtaan. Kyllä pitkäaikaistyöttömilläkin pitää olla oikeus inhimilliseen kohteluun: jos määrätään karenssin uhalla ”valmennukseen”, on sen järjestäjien velvollisuus huolehtia, että siinä on jotain sisältöä eikä pelkkää nöyryyttämistä ja työttömyydestä syyllistämistä.

Toivon todella, että muut kunnat eivät seuraisi kotikuntani esimerkkiä eivätkä lähtisi tälle työttömien lopullisen nöyryyttämisen tielle. 

Nimimerkki ”Lyttyyn lyöty työtön”


10 syytä inhota Työteekkiä