Kesäteatterissa: Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman

Yli viikko jo tästäkin...viime viikon keskiviikkona kävimme katsomassa Vuohen* ja Teatteri Päivölän yhteistuotannon Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman, jota edelleen esitetään Majamäen navetan vintillä Ridasjärvellä.

Mitäpäs siitä sanoisi? Ensinnäkin vähän turhan ylipitkä, tietyissä kohdissa tuntui että tahallaan pitkitetty. Esimerkiksi alkutekstit kirjoitettiin käsin piirtoheitinkalvolle, ilmeisesti joka näytöksessä uudestaan. Sen jälkeen huljuteltiin jotain punaista ja mustaa nestettä tekstien päällä ja esityksen ainoa nainen tökki jotain tunnistamattomia esineitä siinä nesteessä (neste oli toki muovisessa läpinäkyvässä astiassa eikä siis suoraan piirtoheittimen päällä),

Yksi miesnäyttelijä selosti sillä aikaa näytelmää: kuinka siinä on neljä roolia, ja kuinka jokainen neljästä näyttelijästä saattoi esittää mitä roolia tahansa, ja nämä roolit tunnisti vaatteista. Välillä sekavaa, kun sama roolihahmo saattoi olla lavalla jopa kolmena,

Juonikaan ei seurannut alkuperäistä Mary Shelleyn kirjaa, jota ehdin valitettavasti vain silmäillä. En löytänyt sieltä kohtaa, jossa Elizabethin äiti olisi kuollut synnyttäessään William-nimistä poikaa, ja sitäpaitsi kirjassa William on kuollut jo nuorena, eikä Frankensteinin hirviön tappamana. En jaksanut jatkaa silmäilyä, aion lukea koko kirjan vielä joskus.

Näytelmässä oli myös ylimääräistä "sälää", kuten jumppakohtaus ja ihmiskunnan historia modernina tanssiesityksenä...seksiä ja väkivaltaa, vain ja ainoastaan seksiä ja väkivaltaa. Lisäksi näytelmässä juostiin tosi paljon, tosi paljon liikaa ja kovaa. Toki joku luki samaan aikaan kirjaa eteenpäin, mutta silti juoksemista oli aivan liikaa. Tuli mieleen, että tämmöistäkö oli se paljon puhuttu turkkalainen teatteri, vaikka näytelmässä esiintyneet (kaikki nuorehkoja teatterikoulun oppilaita) olivat päässeet teatterikouluun paljon sen jälkeen, kun Jouko Turkka oli jo sieltä lähtenyt?

Voinko suositella? Ehkä niille, jotka pitävät omituisista näytelmistä, mutta ei rauhallista teatteri-iltaa kaipaaville. Ympäristö eli navetan vintti ja valoin koristeltu piha kyllä olivat tunnelmallisia.

*Vuohi: *Liekehtivä Vuohi oli vuosina 2003 - 2013 toiminut hyvinkääläinen poikkikulttuuriyhdistys.
Vuonna 2018 Liekehtivän Vuohen kyteviltä raunioilta nousee taidekollektiivi Vuohi. Tavoitteemme on tehdä väkevää taidetta, joka aukeaa yleisöä kohti, mutta on samalla portti tekijöidensä sisäisen maailman syvenemiselle."

Elokuun 2018 kirpparilöytöjä

Jos ei osaa lopettaa myymistä, niin ei myöskään ostamista...Aina osuu silmään jotain, mitä ei vain voi
jättää ostamatta. Kunhan muistaa, että ostospäätöstä tehdessä pitää myös päättää mitä laittaa myyntiin tai muuten vain kierrätykseen.

Eli elokuun 2018 kirppislöytöjä:

• Musta kankainen (mutta prätkärotsin mallinen) takki
• Lasijoutsen
• Puman tuplasporttitoppi
• Harmaa pitkä Adidas-huppari (kuvan värit eivät tee oikeutta, oikeasti hupun vuori ja nyörit tosi kirkkaan pinkit)

Ei sitä osaa lopettaakaan...

...kirpparipöydän pitämistä siis. Varsinkin kun tavaraa oli taas kertynyt; ei uutta mutta vanhoja
vaatteita joita löytyi taas tavaroita purkaessa vesivahinkoremontin jälkeen. Ja nyt kun pystyy taas ajamaan autoakin kahden kuukauden tauon jälkeen...

Kaikkea kummallista kirpparilla -sarjaan kuulunee seuraava: Viime lauantaina Hyvinkäällä oli Lystilauantai-niminen tapahtuma, johon kuuluu kirpputori, semmoinen jossa ihmiset itse myyvät tavaroitaan. No, siinä rauhassa käveltiin kun yhtäkkiä joku minulle täysin tuntematon nainen (siis myyjä kuitenkin) huudahtaa, että hänellä olisi juuri minun tyyliset maiharit myynnissä. Katselin siinä ympärilleni, mutta selvästi sanat oli tarkoitettu minulle, joten menin katsomaan pöydän toiselle puolelle. Juu, naisella oli myynnissä maiharit eli maihinnousukenkien tyyliset kengät, jotka eivät kyllä yhtään olleet minun "näköiset" ts. tyyliset. Olivat tumman hopean väriset ja tosi kovan ja epämukavan näköiset, uudet kyllä varmaan. Ei siis tullut kauppoja!

Ainakin 40 000 askelta...

...olen kävellyt viimeisen noin viikon aikana, 19 000 viime viikon torstaina ja 16 000 maanantaina, plus siihen päälle useampi muutaman tuhannen askeleen päivä. Silloin torstaina siis magneettikuvassa Kanta-Hämeen Keskussairaalassa; aika oli 7:15 mutta pääsin putkeen jo ennen seitsemää ja ennen puoli kahdeksaa olin jo pihalla miettimässä, että mitäs nyt tekisi kaksi ja puoli tuntia ennenkuin mikään paikka aukeaa.

Lähin kuitenkin kävelemään keskustan suuntaan, välillä istuin puistonpenkillä ja olin Kauppakeskus Goodmanissa muutamaa minuuttia yli yhdeksän, siellä sentään kahviloita ja kauppoja auki. Arnold's-kahvilaa etsin, mutta sekin oli ehtinyt kadota. Siis Picnicissä Oreo-valkosuklaabrownie kahvin kanssa, ja Minetin jäätelöbaarista donitsi-mustikkamuffinssi-jäätelö. Sitten suuntana Kaurialan kirppikset.

Miksiköhän edelleen käyn kirppiksillä? Kun en osta mitään, koska kaikkea jo on niin paljon. Jotain kivaa tietty tekee joskus mieli, mutta mitä se on, en oikein tiedä. En sitäkään, huomaisinko jos sattuisi kohdalle. Vaatteissa ainakin ehdoton periaate: jos jonkin vaatteen ostan, niin samantien joku vanha vaate poistoon.

Niin, löysin myös uuden kirppiksen Hämeenlinnasta, niiden muiden läheltä, mutta erittäin tylsä sekin.

Maanantaina sitten TAYSiin kuulemaan magneettikuvauksen tulokset: niinkuin pelättävissä oli, marmorikuulan kokoinen (siitä isosta leikatusta erillinen) kasvain oli jäänyt. Tarkoitus olisi pienentää sitä sädehoidolla. Jos ei onnistu, niin edessä uusi leikkaus, toivottavasti sentään pienempi kuin viimeksi. Lääkärin mukaan leikkaus saattaisi pahimmassa tapauksessa vahingoittaa oikean silmän näköhermoa. Sanoin, että eipä sillä väliä, en ole koskaan nähnyt oikealla silmällä muutenkaan (synnynnäinen kaihi), mutta entäs se vasemman silmän näköhäiriö, joka ei leikkauksessa poistunut kokonaan! Lääkärin mielestä vasemmassa silmässä ei pitäisi olla mitään häiriötä, kun kasvain ei ollut siellä päinkään, mutta juuri se näköhäiriö oli viimeinen pisara kaikkien oireiden joukossa, joka sai minut hakeutumaan alun perinkään hoitoon! No, lupasi tehdä lähetteen silmälääkärille (mutta ei kirjoittanut mitään muistiin, niin enpä tiedä).

Olin siis mennyt Tampereelle junalla ja asemalta kävellen sairaalaan. Google Mapsin mukaan 2 km, mutta oikeasti ainakin 3,5 km. Takaisinkin kävelin, ja pidemmällekin: Koskikeskukseen ja uuteen Ratinan kauppakeskukseen. Matkalla muistin, että Pyymäen kahvila jää ihan reitille, ja tietty sinne sitten syömään rosinamunkki. Tosi kauan tai ainakin lähes kaksi vuotta kun sellaisen olen viimeksi syönyt.*

Ja se Ratinan keväällä avattu kauppakeskus: niinkuin Facebookiin päivitin "Täällä kyllä konkretisoituu käsite "ostoshelvetti". Jonkin verran helvetillinen olo, kun kaupat pursuavat tavaraa, jota a) ei ole varaa ostaa ja b) eikä edes minkäänlaista tarvetta ostaa yhtään mitään lisää eikä c) edes oikeasti tee mieli mitään!" 

Onhan se tyylikäs ja hieno, koska se on uusi eikä vielä kulunut. Hienosti entisöity vanha huoltoasema ja aikaisemmin Vuoltsuksi kutsuttu rakennus osaksi uutta rakennusta.

Ja sitten takaisin Riihimäelle junalla ja pyörällä. Olin kyllä tosi poikki kun pääsin kotiin.

*(Tietämättömille tarkennukseksi, että rosinamunkki on perinteinen tyrvääläinen herkku, jota ei juurikaan saa muualta kuin Pyymäen kahviloista, joita on vain Vammalassa ja Tampereella, sekä muutamista vammalalaisista kahviloista sekä ehkä kerran viikossa kaupoista, Vammalassa tietenkin. Hyvinkäällä Citymarketissa kävi torstaisin Pyymäen konsulentti; sanoi, että rosinamunkkeja ei ole koska ne eivät ehdi kyytiin!)

Työttömyyskatsaus 3 - 7/2018

Niinkuin blogin otsikosta näkyy, monta kuukautta on vierähtänyt etten ole tätä työttömyyskatsausta kirjoittanut. Eikä tämäkään ole varsinainen katsaus, ennemminkin oman tilanteeni luotaus.

Minulta leikattiin tasan neljä viikkoa sitten isohko ilmeisesti hyvälaatuinen mutta aggressiivinen meningiooma eli aivokasvain, joka oli todettu magneettikuvassa 16.6. Oireilu kesti koko kevään. Viimeksi muistan tunteneeni itseni noin suunnilleen ihmiseksi joulun tienoilla. Pikkuhiljaa sekä oikea käsi että jalka alkoivat "kiristää": takkia tai paitaa päälle laittaessa oikea käsi ei tahtonut mennä hihaan eikä juoksulenkillä oikea jalka ojentunut niinkuin ennen. Yritin vain venytellä, mutta ei auttanut. Tunsin myös, että pääni sisällä on sanoja, joita en saa ulos, en ainakaan nopeasti enkä oikeassa järjestyksessä. Pyörälenkillä ajoin kuin tervassa, ja maastopyörälenkillä kaaduin, oikealle puolelle ylämäessä mutta onneksi pehmeään hiekkaan. Päätin lopettaa maastopyörälenkit, ja juoksulenkit lyhenivät ja muuttuivat enimmäkseen kävelyksi.

Menin lopulta lääkäriin toukokuussa, kun näköhäiriö alkoi (eli näen pienen mutkan kaikissa pystysuorissa linjoissa, mutka siirtyy katseen mukana, ei poistunut leikkauksessa). Miksikö niin myöhään? Tulkitsin oireet, varsinkin väsymyksen, vain perussairauteni MCTD:N osaksi. Ja syytin myös valtavaa stressiä, joka aiheutui siitä, että työkyvyn arvioinnistani ei vain ole tullut yhtään mitään. Kävin jo toukokuussa -16 ensimmäisen kerran sen vuoksi terveydenhoitajalla. saman vuoden marraskuussa työterveyslääkärillä ja sitten vuodenvaihteessa psykiatrilla, neurologilla ja silmälääkärillä (jota aluksi ihmettelin, mutta hän halusi minun lopettavan erään MCTD: lääkkeen, mikä myös tehtiin).

Helmikuussa 2017 kävin jälleen sillä samalla lääkärillä kuin marraskuussa, ja sain lausunnon, jossa suositeltiin työkyvyn arviota, mistä asiasta kirjoitin blogiin Työttömyyskatsaus 3/2017 osa 2. Tämä oli täysin järjetöntä! Jostain lausunnon tekstimassasta löytyi maininta, että se tarkoittaa työkokeilua. No, sitä työkokeilupaikkaa etsittiin lokakuuhun saakka (Työttömyyskatsaus 10/2017). Täysin turhaa sekin, 4 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa viisi viikkoa; yksin työhuoneessa. Tarkoitus oli valokuvata kuntaa, mutta en saanut käyttää omaa autoa (ei kilometrikorvauksia eikä vakuutus korvaa, jos jotain sattuu, samalla perusteella en saanut käyttää esimiehen autoa, eikä kunnalla tietenkään ollut autoa käytössä tälläisia tilanteita varten). Eikä mitään toivoa esim. palkkatukityöllistämisestä, ja pari päivää ennen kokeilun loppumista minulta meni se työhuonekin. Viimeistään siinä vaiheessa turhauduin totaalisesti.

TYP:issä sanovat, että pitäisi kerätä mahdollisimman monta lausuntoa työkyvyttömyyseläkettä varten, ja sitä sairauslomaa 300 päivää täyeen. Olen joulu-kesäkuun välisenä aikana käynyt  kolmella eri psykiatrilla (ne vaihtuvat yhtä mittaa) ja vapun tienoilla jouduin käymään yleislääkärillä (Kela vaati uutta lausuntoa 1.6. mennessä);eikä uudesta psykiatrista ollut silloin mitään tietoa. Tuon yleislääkärin lausunnon perusteella sairauspäivärahahakemukseni hylättiin.

Kela myös vaatii s-päivärahan maksamiseksi jonkinlaista hoitoa, joko lääkkeitä tai terapiaa. No, lääkkeitä en halua, koska ongelmani (työttömyys ja siitä seuraaava rahattomuus, nuoruuden kokemukset (todella kovaa henkistä koulukiusaamista) eivät poistu sillä. Ajatuskin terapiasta ahdistaa; paitsi että se on tosi kallista, niin en jaksaisi etsiä terapeuttia eikä minulla olisi kuitenkaan mitään sanottavaa. Toki on ilmaisia mielenterveyshoitajia, mutta minulla on niistä tosi ikäviä kokemuksia. En mitenkään jaksa ymmärtää, että selkeästi fyysisestä sairaudesta eli MCTD:stä johtuva väsymys ja uupumus halutaan väkisin tulkita masennukseksi!

Nyt olen elokuun 12. päivään saakka sairauslomalla ja -päivärahalla tämän aivokasvaimen vuoksi. Edessä vielä uusi magneettikuvaus parin viikon päästä ja ehkä sädehoitoa, jos todetaan, että jotain on jäänyt. Nyt juuri ei ole mitään tietoa, jatkuuko sairausloma vai mitä tapahtuu.

Olen siis nyt lojunut sillä kuuluisalla sohvalla noin kuusi viikkoa, mitä nyt viisi päivää sairaalassa välillä. Ja olen ehtinyt miettiä tätä tilannetta ja todennut sen täysin järjettömäksi. En ole moneen vuoteen ollut täysin työkykyinen, mutta eläkkeelle ei päästetä. Ei edes anneta hakea!

Rasittavinta tässä tilanteessa on täysin pimennossa oleva tulevaisuus. Varsinkin se, häviääkö näköhäiriö eli pystynkö ikinä enää ajamaan autoa. Ja se, minkälaisiin aktivointitoimenpiteisiin minut yritetään pakottaa, jos ja kun joskus paranen.

Ei tällä kertaa enempää. Jos olen vielä hengissä, niin kirjoitan tännekin mitä tapahtuu.

Kesäteatterissa: Niskavuoren Heta

Eilen kävimme katsomassa näytelmän Niskavuoren Heta. Kyseessä oli ensi-ilta ja paikka uusi: Knehtilän luomutilan lato Jokelan Palopurolla. Sitä oli varautunut siihen, että tulee kylmä niin kuin muina kesinä ulkokatsomoissa, mutta viikon kovaa hellejakso oli lämmittänyt ladon kohtuullisen lämpimäksi.

Ja sitten se näytelmä: alussa vietetään Hetan (Riitta Lantela) ja Akustin (Arto Vedenpää) häitä, joita ei näytetä; vain pahoinvoiva Heta ja pari muuta naista, ja katsojan annetaan ymmärtää, että Heta on raskaana eikä todennäköisesti sulhaselleen Akustille.

(Kuva: Olavi Saarinen)

Heta päättää lähteä kesken häiden Akustin hänen myötäjäisillään hankkimaan Muumäen taloon, vaikka muut vieraat vastustelevat. Hetan veljeä Juhania esittävä näyttelijä (Niilopekka Anturaniemi) ja hänen vaimonsa Loviisa (Satu Prittinen) ovat niin nuoria, että voisivat olla Hetan lapsia, mikä vähän hämää katsojaa. Muutenkin näyttelijöiden iät eivät aina täsmää heidän esittämiensä roolihahmojen ikään. Eivätkä he vanhene tai muuta edes vaatteitaan, vaikka aikaa kuluu 1800-luvun lopulta vuoteen 1922. Ainakin minua tämä häiritsi jonkin verran.

Hetan käytös on koko avioliiton ajan hyvin tylyä miestään ja lapsiaan kohtaan: hän käskee ja komentaa; ei anna lasten käydä koulua, koska kotona tarvitaan  työntekijöitä pellolle ja keittiöön. Heta myös kuvittelee, että kaikki vuosien aikana kertynyt omaisuus olisi hänen myötäjäisrahojaan, eikä suostu ymmärtämään, että Akusti on rikastunut hänen selkänsä takana metsä- ja osakekaupoilla.

Akusti putoaa kevätjäihin kalastaessaan ja saa ilmeisesti keuhkokuumeen. Hänen jo maatessaan kuolinvuoteellaan Heta ei suostu edes antamaan hänelle vettä ennenkuin tytär Aliina (Ella Kämäräinen) ja Akusti korottavat äänensä.

Viimeisessä kohtauksessa Akustin hautajaisista on viikko ja pidetään perunkirjoitukset. Akustilla on koko ajan ollut mystineen arkku, joka nyt avataan. Ilmenee, että arkussa on paitsi jotain tavaroita, niin myös vino pino kauppakirjoja, velkakirjoja, pankkikirjoja ja osakkeita, joiden arvoksi vallesmanni arvioi 2 miljoonaa markkaa, mikä taitaa olla nykyrahassa noin 810 000 euroa eli aika paljon rahaa kuitenkin. Vasta nyt Heta ymmärtää, kuinka paljon Akusti onkaan tehnyt ja murtuu. Näytelmän viimeiset sanat ovat itkevän Hetan: "Akustia ei enää ole".

Minun mieleeni jäi päällimmäisenä Hetan tylyys ja suoranainen ilkeys ja se, ettei hänelle sanonut kukaan vastaan. Kaikki vain alistuivat hänen komenteluunsa. Näytelmää ei voi sanoa hauskaksi; ei todellakaan mikään kesäinen komedia! Mutta voin silti suositella sitä, jos aihe vähänkin kiinnostaa.

Näytelmän on kirjoittanut Hella Wuolijoki vuonna 1947 ja siitä on tehty elokuvat vuosina 1952 ja 1987. Kirjana sitä ei ole koskaan julkaistu.

On taas pari viikkoa vierähtänyt...

...eikä mitään ole tapahtunut.

Tai no, on: viime viikon tiistaina käytiin Hesassa (siitä Facebookissa), viime viikonlopun olin Tervakoskella (ja Heidi toisen yön), oli vappu (?)...ja sitä rataa.