Margaret Atwood: The Heart Goes Last

Margaret Atwood on aina ollut yksi suosikkikirjailijoistani. En ole aivan varma, minkä hänen kirjoistaan luin aivan ensimmäisenä, mutta todennäköisesti se oli 1986 suomeksi julkaistu Orjattaresi, jonka lainasin kirjastosta 90-luvun alussa. Siitä kirjastahan tehtiin ensimmäinen minisarja jo 1990, joka oli täysin erilainen kun viime vuonna ensiesitetty uusi sarja, joka taas on sävyltään huomattavasti kirjaakin tummempi.

Suurin osa Atwoodin kirjoista sijoittuu lähitulevaisuuteen. Niitä voi kutsua dystopioiksi, erityisesti trilogiaa Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. The Heart Goes Last on Atwoodin toiseksi viimeisin, julkaistu 2015. Varsinaiseksi dystopiaksi en sitä sanoisi, oudoksi tulevaisuudenkuvaksi kuitenkin.

Kirja sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan paikkaan Yhdysvalloissa, Ruostevyökeke mainitaan kerran, eli Suurten Järvien eteläpuolinen entinen auto- ja metalliteollisuusalue. Tälläkin hetkellä alueella menee huonosti, kirjan tulevaisuudessa vielä paljon huonommin. Työpaikat ovat kadonneet, työttömät ihmiset on häädetty kodeistaan, jopa työvoimatoimisto on lopetettu, koska töitä välitettäväksi ei ole.

Kirjan päähenkilöinä on pariskunta, noin kolmekymppiset Stan ja Charmaine. Stan on työtön, Charmaine työskentelee rähjäisessä baarissa. He ovat menettäneet asuntonsa ja asuvat autossa; autoa ei voi jättää hetkeksikään yksin, koska silloin se varastettaisiin välittömästi. Missään ei myöskään ole paikkaa, jonne auton voisi pysäköidä koko yöksi ilman häiriöitä; uni on koiranunta, koko ajan täytyy olla valmiina siirtymään muualle.

Joten ei mikään ihme, että kun pariskunnalle tulee mahdollisuus osallistua Positron-projektiin, he tarttuvat tilaisuuteen. "Positron-projekti Consiliencen kaupungissa tarjoaa paitsi täystyöllisyyden, myös suojan yhteiskunnan vaarallisia elementtejä vastaan. Auta ratkaisemaan kansakunnan ongelmat, työttömyys ja rikollisuus, ja ratkaise samalla omasi!"

"At first the solution was to build more prisons and cram more people into them, but that soon become prohibitively expensive. Even when the prisons were privatized, even when the prisoners were rented out as unpaid labour to international business interests, the cost-benefit charts did not improve, because American slave workers couldn´t outperform the slave workers in other countries. Competitiveness in the slave labour market was linked to the price of food, and Americans – who remained goodhearted despite everything, stray-puppy-rescuers every one – weren´t ready to starve their prisoners to death while working them to the bone. No matter how much the prisoners were vilified by the politicians and the press as filthy dregs and toxic scum, still, heaps of stick-legged corpses can´t be hidden from view indefinitely."

Projekti on tietenkin jonkin yksityisen firman kehittelemä "ratkaisu" kaikkiin ongelmiin. Idea on, että erittäin suljetun kaupungin asukkaista puolet on vankilassa ja puolet vapaana; osat vaihtuvat kerran kuussa. Kirjassa ei mainita määriä, mutta kovin isosta kaupungista ei voi olla kyse; jos vankeja olisi tuhat, niin vapaudessa eläviäkin olisi tuhat, ja muutama isokiho päälle. Autojakaan ei juuri käytetä; matkat kodista vankilaan tai töihin tehdään sähköskoottereilla. Eli pikkukaupunki tai ennemminkin valtio valtiossa, jonkinlainen Pohjois-Korean ja The Truman Show -elokuvan risteytys.

Jokaisella asukkaalla on vastapari (kirjassa Alternate), eli se, jonka kanssa hän vaihtaa paikkaa joka kuukausi. Vastaparit käyttävät samaa asuntoa vuorokuukausin, ja tiukasti valvottu sääntö on, etteivät vastaparit saa koskaan tavata toisiaan. Asuntoon ei saa jättää minkäänlaista henkilökohtaista omaisuutta, ne on lukittava kellareissa oleviin koodilukittuihin kaappeihin.

Tiukasti säännelty ja valvottu elämä ei tietenkään voi johtaa mihinkään hyvään, ei tässäkään. Projektikaupungin kulissien takaa paljastuu pikkuhiljaa raadollisia totuuksia: minne kaikki oikeat rikolliset katosivat, kun vankila on täynnä kuukausittain vaihtuvia "kunnon kansalaisia"? No, heidät on vaivihkaa eliminoitu, ja heidän elimensä myyty isolla rahalla Kiinaan. Kirjan nimi, suomennettuna jotakuinkin "Sydän menee viimeisenä", viittaa juuri tuohon eliminointiin eli teloitukseen myrkkyruiskeella; sydän on viimeinen elin, joka lakkaa toimimasta.

Kun oikeat rikolliset loppuvat, elinkauppaan tarvittavaa materiaalia täytyy saada lisää; vankeja ostetaan muualta ja kaupungin asukkaat muuttuvat alitajuisesti pelokkaammiksi sanoissaan ja jopa ajatuksissaan.

Kaupungin muurin ulkopuolelle ei ole mitään mahdollisuutta saada yhteyttä, saatika käydä siellä. Kaupungissa on sisäinen TV, joka esittää 50-luvun elokuvia, samoin radio toistaa tuon aikakauden hittejä. Sanomalehtiä ei ilmesty, mitään keinoa saada tietoa ulkomaaimasta ei ole. Ei internettiä eikä kännyköitä.

Kirja on tietenkin fiktiota, mutta pistää lukijan miettimään, millainen elämä voisi olla niin kurjaa ja köyhää, että sen olisi valmis vaihtamaan täydelliseen informaatiokuplaan? Kirjassa ei mainita, onko kaupungissa edes kirjastoja (ei taida olla), ei uimahallia eikä kuntosaleja, kukaan ei kävele eikä aja pyörällä, ainoastaaan sähköskoottereilla paikasta toiseen. Ehkä liikunta yleensäkään ei ole kovin tärkeää tänä vuonna 80 vuotta täyttävälle Atwoodille?

Suljetussa kaupungissa on kuitenkin myös vastarintaliike. Se onnistuu salakuljettamaan muurien ulkopuolelle muistikun, jossa paljastetaan totuus, ja monimutkaisen suunnitelman onnistuttua muistitikku päätyy suositulle TV-toimittajalle. Totuus  kaupungista ja sen tulonlähteestä elinkaupasta paljastuu muulle maailmalle.

Kirjan loppu jättää avoimeksi, miten kaupungin asukkaille kävi? Miten onnnistui paluu normaalielämään ja oliko maailmassa mikään muuttunut sen vuoden aikana, jonka Charmaine, Ed ja muut viettivät tuossa kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa?

Melko hyvä kirja kuitenkin, voin suositella. En tiedä, suunnitteleeko mikään kustantamo tällä hetkellä kirjan suomentamista, joten toistaiseksi se on mahdollista lukea vain englannniksi.

Kesäteatterissa: Niskavuoren Naiset

Eilen olimme katsomassa Niskavuoren Naiset -näytelmän ensi-illan Knehtilän ladossa Hyvinkään Palopurolla, eli samassa paikassa kuin viime kesänä esitettiin Niskavuoren Heta (ja jo torstaina näimme kenraaliharjoituksen, ja olin aiemmin lukenut Juhani Tervapään (Hella Wuolijoen salanimi) käsikirjoituksenkin, joten täysi yllätys tarina ei ollut). Eikä sen muutenkaan pitäisi olla niille, jotka ovat nähneet saman tarinan joko vuoden 1938 mustavalkoisen tai vuoden 1958 värillisen elokuvan (minä en ole, odottaa edelleen tallentavassa digiboxissa).

Juonipaljastuksilla ei siis liene niinkään väliä: Pieneen, nimeltä mainitsemattomaan hämäläiseen kylään tulee opettajaksi nuori Ilona Ahlgren (Lumi Aunio). Niskavuoren talon isäntä, naimisissa oleva kolmen lapsen isä Aarne (Tuomas Korkia-Aho) rakastuu häneen, ja Ilona tulee raskaaksi. Koska tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkuun, tämä oli tietenkin suuri skandaali (vaikka lähes kaikki navettapiiat saivat avioliiton ulkopuolisia lapsia). Mutta että opettaja!

Asia selviää Aarnen äidille Loviisalle (Auli Laine) ja vaimo Martalle (Tiia-Riikka Vuorinen). Martta ja muutama kylän emäntä ryntäävät koululle, jossa sentraali-Sandra (Sirpa Salmi) on ilmoittanut nähneensä Aarnen Ilonan luona. Aarne kuitenkin pakenee ikkunasta, eikä Ilona myönnä hänen huoneessa olleenkaan.

Myöhemmin pidetään koululautakunnan kokous, jossa Ilona edelleen kieltäytyy kertomasta luonaan vierailleen miehen nimeä. Aarne, joka myös on läsnä, ei lopulta kestä Ilonan kiusaamista lautakunnan taholta eikä sitä, että Martta raahaa paikalle myös heidän kolme lastaan, vaan tunnustaa lopulta olleensa Ilonan luona vieraillut mies.

Näytelmä päättyy siihen, kun Aarne lähtee Ilonan perässä pois kokouksesta, seisahtaa hetkeksi ja Loviisa sanoo: "Aioin sanoa, että älä tule haudallenikaan...mutta tule sittenkin."

Näytelmän kokonaissävy oli täysin toisenlainen kuin viimekesän Hetan. Tällä kertaa mukana oli huumoria ja vauhtia, ja vaikka loppu olikin haikea, ei läheskään niin haikea kuin Hetassa. Näytelmän ohjaaja on edellisvuoden tapaan Teemu Ojanne.

Katsomo oli lähes täynnä, ja yleisö eläytyi hienosti, taputti rytmiä Iitin Tiltun soidessa ja muutenkin. Voin ehdottomasti suositella, näytöksiä on vielä runsaasti. Ja lato takaa sekä katetun katsomon että näyttämön.

PS. Osallistuin taas yli vuoden tauon jälkeen katsomon ja lavasteiden rakentamiseen sen verran, että sain nimeni käsiohjelmaan. Palkkaa en saanut senttiäkään, mutta todella hyvää kuntoilua ennen ensi syksyn (mahdollista) uutta leikkausta. Yhteiskunta kun pitää huolen, ettei minulla todellakaan ole varaa kuntosaleihin tai muihin maksullisiin liikuntaharrastuksiin!

Vasta elokuussa oli tarkoitus...

...ottaa kirpparipöytä seuraavan kerran, mutta tavaraa oli kertynyt nyt jo tarpeeksi paljon. Ja meneehän tämäkin kahden viikon jakso elokuun puolelle.

Nyt kun joutuu kirpparillä tämän pöydän vuoksi käymään (lähes) joka päivä, pitää kuitenkin muistuttaa itselleen, että tarkoitus olisi saada säästöönkin jotain, jos ei muuhun niin syksyn sairaalavuorokausien maksamiseen.

Elokuvissa: Lemmikkien salainen elämä 2

Yli kaksi vuotta, kun viimeksi olen käynyt elokuvissa ja melkein kolme siitä, kun tämän sarjan ensimmäisen osan näin, elokuussa 2016.

Ensimmäiseen osaan verrattuna tämä toinen oli parempi. Siinä, missä edellisessä oli oikeastaan vain yksi juoni (kovaa menoa New Yorkin viemäreissä), tässä oli kolme erillistä, rinnakkaista tarinaa: loma maalla, sirkustiikerin pelastaminen ja kissaa esittävä koira. Täytyy itse katsoa, jos haluaa tietää tarkemmin, ja ehdottomasti suosittelen, ihan kaikille vähänkin huumorintajuisille aikuisille!

Ja edelleen, niinkuin ensimmäisessä osassakin, aivan käsittämättömän upeasti digipiirretyt New York -taustat, tällä kertaa keväiset, viimeksi syksyiset. Millään kuvahaulla en valitettavasti löytänyt tämän blogikirjoituksen kuvitukseksi sellaista, joissa valkoisena ja vaaleanpunaisena kukkivat omena- ja kirsikkapuut olisivat selvästi näkyvissä.

Tulihan siinä samalla nähtyä ja koettua Riihimäen uusittu, entinen Gildana tunnettu elokuvateatteri, nykyisin BioRex-ketjuun kuuluva. Kaksi siistiä salia, tätä elokuvaa esitettiin pienemmässä 40-paikkaisessa, toisessa on 120 paikkaa.

Työttömyyskatsaus 6/2019

Kesäkuun merkittävin työttömiin liittyvä uutisaihe oli uusi hallitus ja väittely aktiivimallin purkamisesta. SDP ja Vasemmistoliitto olivat jo vaaliohjelmissaan luvanneet, että se puretaan, mutta ennenkuin uusi hallitus oli hädin tuskin koossa, niin Kokoomuksen äänitorvi Verkkolehti ennätti kertomaan, että se puretaankin "vasta, kun on saatu päätökset työllisyysvaikutuksiltaan vastaavista toimenpiteistä". (Verkkolehti 3.6.2019)

Tästä seurasi koko kesäkuun ja edelleen heinäkuussa jatkuva väittely mediassa, jossa työministeri Timo Harakka (sd.) ja sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) yrittävät epätoivoisesti perustella, miksi aktiivimallin purkaminen kestää niin kauan (se on laki, joka on purettava samassa järjestyksessä kuin säädettiinkin) ja toisaalla valtiovarainministeri Mika Lintilä (kesk.) Elinkeinoelämän Keskusliitto EK tukenaan (ja monet muut oikeistolaiset) vaativat, että aktiivimallia ei saisi poistaa, mieluummin ei ollenkaan eikä ainakaan ennenkuin sen työllisyysvaikutukset on selvitetty ja ehdotettu tilalle joku korvaava menetelmä.

"Harakan mukaan aktiivimallin purkamista ei kuitenkaan tarvitse kompensoida, sillä uudistuksen todennetut työllisyysvaikutukset ovat ”varsin vaatimattomat”.

”Aktiivimallille ei ole voitu laskea työllisyysvaikutuksia. Emme jää lukuja odottamaan, jos niitä koskaan saadaankaan”, Harakka sanoo." (Helsingin Sanomat 1.7.2019)

Erityisesti ihmettelen sitä, että työttömät itse eli ne joihin aktiivimallin leikkuri kipeimmin iskee, uskovat Verkkolehden ja vastaavien valeuutisia ja haukkuvat hallituksen lupausten pettämisestä. Eivätkä usko, että lain purkaminen todella vaatii vähintään saman ajan kuin sen säätäminenkin. Olisivat seuranneet uutisia: itse kirjoitin tähän blogiin aktiivimallin suunnittelusta jo joulukuussa 2016 (Työttömyyskatsaus 12/2016) eli minulle se ei tullut yllätyksenä, järkytyksenä kuitenkin.

"Pahin asia on vielä tulossa: aktiivimalli, joka edellyttää työttömän olevan kolmen kuukauden haastattelujakson aikana töissä 3 pv (tai 18 h) tai toimenpiteessä 5 pv. Ellei ehto täyty, työttömän peruspäivärahasta tai työmarkkinatuesta vähennetään yhden päivän osuus eli 32,40 €."

Eli jo tuolloin täysin valmiin mallin säätämiseksi laiksi meni vuosi, niin meneehän sen purkamiseenkin aikaa, toivottavasti ei sentään vuotta.

Uuden hallituksen tavoitteena on 75 prosentin työllisyysaste. Missä vaiheessa työttömyyttä alettiin mittaamaan "työllisyysasteena" "työttömyysasteen" sijaan? Virallinen työllisyysaste lasketaan 15-64-vuotiaiden työllisten prosenttiosuutena samanikäisestä väestöstä. Koska luvun pitäisi aina vain nousta, kaikki mahdolliset ihmiset, kotiäidit, varusmiehet, sairaat, työkyvyttömät ja ties ketkä pitäisi saada osallistumaan sen nostamiseen.

"Hallitus haluaa töihin myös ne, joilla ei ole koko työkykyä käytössään. Antti Rinteen (sd.) hallituksen tavoite 75 prosentin työllisyysasteesta tarkoittaa sitä, että myös osatyökykyisiä on saatava enemmän töihin ja epäilemättä myös pidettävä siellä mahdollisimman pitkään.

Suurimman potentiaalin työllisyysasteen kasvussa hallitus näkee niissä ryhmissä, joissa työllisyys on matala. Näihin hallitus lukee muun muassa ikääntyneet, matalasti koulutetut ja osatyökykyiset." (Yle 22.6.2019)

Työttömyysaste sen sijaan on työttömien prosenttiosuus saman ikäisestä työvoimasta eli työllisistä ja työttömistä. Tämän luvun pitäisi olla mahdollisimman pieni, ja se olisi helppo saada pienemmäksi esimerkiksi päästämällä työkyvyttömät työttämät eläkkeelle. Työkyvyttömän pitkäaikaistyöttömän on täysin mahdotonta päästä töihin, tuetaan työnantajaa kuinka paljon tahansa. Edes ilmaiseksi työkokeiluun työkyvyttömyyttään todistamaan ei pääse, eikä näin ollen eläkkeelle.

Olen itse ihan lopussa väsymyksestä ja totaalisen kyllästynyt odottamaan päätöstä kuntoutustuesta. Soitin Kelaan 17.6., Oma asiointi -sivuilla näkyi, että hakemus jätetty 17.4. ja käsittelyaika 8 viikkoa. No, siellä vastattiin, ettei hakemusta ole käsitelty vielä lainkaan, soita kuukauden päästä uudelleen! Huomasivat sentään, että käsitettelyaikana aktiivimallin leikkurin ei kuulu leikata, ja palauttivat vähän yli neljäkymppiä jo leikattua työmarkkinatukea.

Koko elämä on jonkinlaisessa Pause-tilassa; tulisi se päätös, vaikka kielteinenkin, niin voisi edes alkaa miettiä jatkotoimenpiteitä! PS. Oheinen sarjakuvastrippi liittyy vahvasti tilanteeseen!)

Kesäteatterissa: Pikku Pietarin piha

Viikko sitten kävimme katsomassa Hyvinkään seurakunnan Kirkkoteatteri Betan esityksen Pikku Pietarin Piha. Aapelin eli Simo Puupposen vuonna 1958 julkaistu tarina esitettiin samana päivänä TV:ssä, mutta jätin sen tallentamatta, koska oletin sen tulevan Yle Areenaan. No, ei sitten tullutkaan, eli nyt minulla ei ole mitään vertailukohtaa tälle näytelmälle (eipä ole ollut muillekaan).

Mielestäni näytelmästä puuttui juonen kaari ja loppuhuipennus, se oli vain pätkiä elämästä kuopiolaisella pihalla. Tosin, koska paikkakuntaa ei mainittu, sen voisi sijoittaa minne tahansa Suomessa. Ajankohtaakaan ei mainittu, mutta tietyttyjen yksityiskohtien (puheet punikeista, poikien polvihousut) sen voi sijoittaa aikaan ennen toista maailmansotaa. Puupponen sijoitti tarinan 20-luvulle.

Näytelmän alussa Pietarin äiti oli kuollut ja Pietari on jäänyt kahdestaan isänsä, torikauppias Jormalaisen kanssa. Isän rooli oli näytelmässä lähes olematon, muutaman kerran tuli torilta ja lähti taas. Pietari kiipesi silloin tällöin katolle keskustelemaan Jumalan kanssa (Jumala puhui naisen äänellä, arvelisin että ääni oli ohjaaja Tytti Jäppisen ääni). Keskustelut liittyivät lähes aina Pietarin äitiin.

Noin puolenvälin tienoilla näytelmään tuli Karoliina, Jormalaisen uusi vaimo. Hän siinä pihalla hyöri ja pyöri eikä välittänyt pihan akkojen juoruilusta. Pietariin hän suhtautui asiallisesti, mutta lopulta kuitenkin lähti selittelemättä, antaen Pietarin ymmärtää että tulisi takaisin. Odotin koko ajan, että hän tulisi takaisin jonkinlaisena loppuhuipennuksena.

Koska en sitä elokuvaa päässyt näkemään, kuuntelin Yle Areenasta kirjasta kertovan jakson sarjasta Sadan vuoden kirjat. Siinä kirjailija Sirpa Kähkönen sanoo tuosta yllämainitusta kohdasta, että hän oli kirjaa lukiessaan todella vihainen Karoliinalle, joka tulee ja sitten lähtee ja jättää Pietarin toisen kerran äidittömäksi.

Niinkuin jo alussa kirjoitin, näytelmässä ei ollut varsinaista juonta, vain pätkiä elämästä. Ei myöskään kovin paljon huumoria, jota kesäteatterilta ehkä odottaisi. Näyttelijät olivat kyllä hyvin roolinsa harjoitelleet, useimmat tuttuja Teatteri Päivölän esityksistä. Mutta mielestäni näytelmä ei ollut erityisen hyvä, jos ei huonokaan. Eikä sitä edes voi suositella, koska esitykset päättyivät viime viikolla.