Suurin osa Atwoodin kirjoista sijoittuu lähitulevaisuuteen. Niitä voi kutsua dystopioiksi, erityisesti trilogiaa Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. The Heart Goes Last on Atwoodin toiseksi viimeisin, julkaistu 2015. Varsinaiseksi dystopiaksi en sitä sanoisi, oudoksi tulevaisuudenkuvaksi kuitenkin.
Kirja sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan paikkaan Yhdysvalloissa, Ruostevyökeke mainitaan kerran, eli Suurten Järvien eteläpuolinen entinen auto- ja metalliteollisuusalue. Tälläkin hetkellä alueella menee huonosti, kirjan tulevaisuudessa vielä paljon huonommin. Työpaikat ovat kadonneet, työttömät ihmiset on häädetty kodeistaan, jopa työvoimatoimisto on lopetettu, koska töitä välitettäväksi ei ole.
Kirjan päähenkilöinä on pariskunta, noin kolmekymppiset Stan ja Charmaine. Stan on työtön, Charmaine työskentelee rähjäisessä baarissa. He ovat menettäneet asuntonsa ja asuvat autossa; autoa ei voi jättää hetkeksikään yksin, koska silloin se varastettaisiin välittömästi. Missään ei myöskään ole paikkaa, jonne auton voisi pysäköidä koko yöksi ilman häiriöitä; uni on koiranunta, koko ajan täytyy olla valmiina siirtymään muualle.
Joten ei mikään ihme, että kun pariskunnalle tulee mahdollisuus osallistua Positron-projektiin, he tarttuvat tilaisuuteen. "Positron-projekti Consiliencen kaupungissa tarjoaa paitsi täystyöllisyyden, myös suojan yhteiskunnan vaarallisia elementtejä vastaan. Auta ratkaisemaan kansakunnan ongelmat, työttömyys ja rikollisuus, ja ratkaise samalla omasi!"
"At first the solution was to build more prisons and cram more people into them, but that soon become prohibitively expensive. Even when the prisons were privatized, even when the prisoners were rented out as unpaid labour to international business interests, the cost-benefit charts did not improve, because American slave workers couldn´t outperform the slave workers in other countries. Competitiveness in the slave labour market was linked to the price of food, and Americans – who remained goodhearted despite everything, stray-puppy-rescuers every one – weren´t ready to starve their prisoners to death while working them to the bone. No matter how much the prisoners were vilified by the politicians and the press as filthy dregs and toxic scum, still, heaps of stick-legged corpses can´t be hidden from view indefinitely."
Projekti on tietenkin jonkin yksityisen firman kehittelemä "ratkaisu" kaikkiin ongelmiin. Idea on, että erittäin suljetun kaupungin asukkaista puolet on vankilassa ja puolet vapaana; osat vaihtuvat kerran kuussa. Kirjassa ei mainita määriä, mutta kovin isosta kaupungista ei voi olla kyse; jos vankeja olisi tuhat, niin vapaudessa eläviäkin olisi tuhat, ja muutama isokiho päälle. Autojakaan ei juuri käytetä; matkat kodista vankilaan tai töihin tehdään sähköskoottereilla. Eli pikkukaupunki tai ennemminkin valtio valtiossa, jonkinlainen Pohjois-Korean ja The Truman Show -elokuvan risteytys.
Jokaisella asukkaalla on vastapari (kirjassa Alternate), eli se, jonka kanssa hän vaihtaa paikkaa joka kuukausi. Vastaparit käyttävät samaa asuntoa vuorokuukausin, ja tiukasti valvottu sääntö on, etteivät vastaparit saa koskaan tavata toisiaan. Asuntoon ei saa jättää minkäänlaista henkilökohtaista omaisuutta, ne on lukittava kellareissa oleviin koodilukittuihin kaappeihin.
Tiukasti säännelty ja valvottu elämä ei tietenkään voi johtaa mihinkään hyvään, ei tässäkään. Projektikaupungin kulissien takaa paljastuu pikkuhiljaa raadollisia totuuksia: minne kaikki oikeat rikolliset katosivat, kun vankila on täynnä kuukausittain vaihtuvia "kunnon kansalaisia"? No, heidät on vaivihkaa eliminoitu, ja heidän elimensä myyty isolla rahalla Kiinaan. Kirjan nimi, suomennettuna jotakuinkin "Sydän menee viimeisenä", viittaa juuri tuohon eliminointiin eli teloitukseen myrkkyruiskeella; sydän on viimeinen elin, joka lakkaa toimimasta.
Kun oikeat rikolliset loppuvat, elinkauppaan tarvittavaa materiaalia täytyy saada lisää; vankeja ostetaan muualta ja kaupungin asukkaat muuttuvat alitajuisesti pelokkaammiksi sanoissaan ja jopa ajatuksissaan.
Kaupungin muurin ulkopuolelle ei ole mitään mahdollisuutta saada yhteyttä, saatika käydä siellä. Kaupungissa on sisäinen TV, joka esittää 50-luvun elokuvia, samoin radio toistaa tuon aikakauden hittejä. Sanomalehtiä ei ilmesty, mitään keinoa saada tietoa ulkomaaimasta ei ole. Ei internettiä eikä kännyköitä.
Kirja on tietenkin fiktiota, mutta pistää lukijan miettimään, millainen elämä voisi olla niin kurjaa ja köyhää, että sen olisi valmis vaihtamaan täydelliseen informaatiokuplaan? Kirjassa ei mainita, onko kaupungissa edes kirjastoja (ei taida olla), ei uimahallia eikä kuntosaleja, kukaan ei kävele eikä aja pyörällä, ainoastaaan sähköskoottereilla paikasta toiseen. Ehkä liikunta yleensäkään ei ole kovin tärkeää tänä vuonna 80 vuotta täyttävälle Atwoodille?
Suljetussa kaupungissa on kuitenkin myös vastarintaliike. Se onnistuu salakuljettamaan muurien ulkopuolelle muistikun, jossa paljastetaan totuus, ja monimutkaisen suunnitelman onnistuttua muistitikku päätyy suositulle TV-toimittajalle. Totuus kaupungista ja sen tulonlähteestä elinkaupasta paljastuu muulle maailmalle.
Kirjan loppu jättää avoimeksi, miten kaupungin asukkaille kävi? Miten onnnistui paluu normaalielämään ja oliko maailmassa mikään muuttunut sen vuoden aikana, jonka Charmaine, Ed ja muut viettivät tuossa kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa?
Melko hyvä kirja kuitenkin, voin suositella. En tiedä, suunnitteleeko mikään kustantamo tällä hetkellä kirjan suomentamista, joten toistaiseksi se on mahdollista lukea vain englannniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti