Mielestäni näytelmästä puuttui juonen kaari ja loppuhuipennus, se oli vain pätkiä elämästä kuopiolaisella pihalla. Tosin, koska paikkakuntaa ei mainittu, sen voisi sijoittaa minne tahansa Suomessa. Ajankohtaakaan ei mainittu, mutta tietyttyjen yksityiskohtien (puheet punikeista, poikien polvihousut) sen voi sijoittaa aikaan ennen toista maailmansotaa. Puupponen sijoitti tarinan 20-luvulle.
Näytelmän alussa Pietarin äiti oli kuollut ja Pietari on jäänyt kahdestaan isänsä, torikauppias Jormalaisen kanssa. Isän rooli oli näytelmässä lähes olematon, muutaman kerran tuli torilta ja lähti taas. Pietari kiipesi silloin tällöin katolle keskustelemaan Jumalan kanssa (Jumala puhui naisen äänellä, arvelisin että ääni oli ohjaaja Tytti Jäppisen ääni). Keskustelut liittyivät lähes aina Pietarin äitiin.
Noin puolenvälin tienoilla näytelmään tuli Karoliina, Jormalaisen uusi vaimo. Hän siinä pihalla hyöri ja pyöri eikä välittänyt pihan akkojen juoruilusta. Pietariin hän suhtautui asiallisesti, mutta lopulta kuitenkin lähti selittelemättä, antaen Pietarin ymmärtää että tulisi takaisin. Odotin koko ajan, että hän tulisi takaisin jonkinlaisena loppuhuipennuksena.
Koska en sitä elokuvaa päässyt näkemään, kuuntelin Yle Areenasta kirjasta kertovan jakson sarjasta Sadan vuoden kirjat. Siinä kirjailija Sirpa Kähkönen sanoo tuosta yllämainitusta kohdasta, että hän oli kirjaa lukiessaan todella vihainen Karoliinalle, joka tulee ja sitten lähtee ja jättää Pietarin toisen kerran äidittömäksi.
Niinkuin jo alussa kirjoitin, näytelmässä ei ollut varsinaista juonta, vain pätkiä elämästä. Ei myöskään kovin paljon huumoria, jota kesäteatterilta ehkä odottaisi. Näyttelijät olivat kyllä hyvin roolinsa harjoitelleet, useimmat tuttuja Teatteri Päivölän esityksistä. Mutta mielestäni näytelmä ei ollut erityisen hyvä, jos ei huonokaan. Eikä sitä edes voi suositella, koska esitykset päättyivät viime viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti