Miikka Voutilainen: Nälän vuodet

Alaotsikkona vielä: Nälänhätien historia

Tämä kirja oli herätelaina: kirjastoon mennessä en tiennyt tästä kirjasta mitään, mutta siinä se oli uusien tietokirjojen hyllyssä, ja lainasin.

Alussa oli jonkin verran tylsiä tilastoja, ja olin jo vähällä lopettaa lukemisen mutta sitten kirja muuttui mielenkiintoisammaksi. Paljon erilaisia teorioita nälänhätien syistä selostettiin tarkkaan.

Thomas Malthusin (1766 - 1834) teorian mukaan rajoittamaton väestönkasvu johtaa lopulta suureen katastrofiin. 1830-luvulla Malthusin kirjoituksilla oli suuri vaikutus whig-puolueen suorittamiin uudistuksiin, joilla karsittiin sosiaaliavustuksia, koska kasvavan väestön ongelman nähtiin koskevan lähinnä työläisiä ja köyhälistöä. Eli jos köyhille annetaan vähemmän (tai ei mitään), he lisääntyvät vähemmän.

Taloustieteen nobelistin Amartya Senin (S. 1933) teorian mukaan nälänhädät eivät johdu ruoan pulasta vaan sen oikeudenmukaisen jakamisen haasteista. Senin mukaan nälänhädät eivät vain tapahdu, vaan niiden nimenomaan annetaan tapahtua.

Paul R. Ehrlichin (s. 1932) mukaan väestöräjähdys johtaisi pian valtaviin joukkonälänhätiin. Vuonna 1967 vierailtuaan Intiassa hän esitti, että apua pitäisi antaa vain niille maille, jotka kykenevät ruokkimaan väestönsä.

Historioitsija David Arnold huomautti parikymmentä vuotta Paul L. Ehrlickin Intia-kokemusten jälkeen, että puhe liiallisista ihmismääristä usein kertoo lähinnä puhujan enemmän tai vähemmän piilotetusta näkemyksestä liiallisesta määrästä vääränlaisia ihmisiä ja heijastelee siksi vastenmielisyyttä ja ymmärtämättömyyttä eri kulttuureita ja ihmisryhmiä kohtaan. Ehrilickillä on toki edeltäjänsä. Vääriä ihmisiä oli ollut liikaa ennenkin.

Nälkään ja köyhyyteen on länsimaissa vuosisatoja liittynyt kristillinen "ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä" -eetos. 1780-luvulta alkaen seurakunnat pystyivät käytännössä estämään muuton alueelleen, mikäli oli syytä uskoa, että muuttajat turvautuisivat seurakunnan köyhäinapuun.

Seuraavillakin vuosisadoilla on edelleen uskottu köyhyyyden olevan köyhien oma syy. Päivättären viimeisessä numerossa 30.12.1865 julkaistiin kirjoitus, jonka mukaan ”lahjaleiwässä, olkoon se annettu kuinka hyvällä sydämmellä ja kuinka suuressa hädässä hywänsä, aina wähän karwas ja alentava maku kuin se werrataan ansaittuun leipään, waikka tottunut kerjäläinen ei voi tätä makua erottaa”. Tottunut kerjäläinen on lehden mukaan niin tottunut ilmaisen leivän makuun, ettei ymmärrä sen olevan "karvasta ja alentavaa". Kuinkahan on nykypäivän leipäjonoissa?

Voin suositella kaikille historiasta ja erityisesti köyhyyden historiasta kiinnostuineille.

Magnus Bärtås, Fredrik Ekman: Hirviöidenkin on kuoltava

Tänä talvena on tv:stä tullut runsaasti Pohjois-Korea -aiheisia ohjelmia, dokumentteja ja matkakertomuksia. Jossain mainittiin tapaus, josta en ollut ennen kuullut: vuonna 1979 silloinen johtaja, filmifriikki Kim Jong Il päätti tehostaa maan elokuvateollisuutta ja miten se parhaiten hänen mielestään tapahtuikaan: siepataan Etele-Koreasta yksi näyttelijä ja yksi ohjaaja, kyllä se siitä sitten!

Vaikka ajatus kuulostaa aivan järjettömältä, se kuitenkin toteutettiin. Ensin siepattiin Choi Eun-Hee eli Madame Choi, näyttelijätär jonka parhaat päivät ja suosituimmat elokuvat olivat jo takanapäin, ja sitten hänen ex-aviomiehensä, ohjaaja Sank-ok Shin. Madame Choita kohdeltiin melko hyvin koko ajan, mutta Shin joutui aluksi vankilaan ja häntä kidutettiin.

Vuosina 1984 - 1985 he kuitenkin tekivät yhdessä kuusi elokuvaa Pohjois-Koreassa ja Shin seitsemännenkin. Vuonna he saivat matkustaa Wieniin, jossa he pääsivät pakoon vartijoiltaan Yhdysvaltain suurlähetystöön, minkä jälkeen he asuivat muutaman vuoden Yhdysvalloissa mutta palasivat lopulta takaisin Etelä-Koreaan.

Kirjan tekijöiden, Tukholman taideteollisen korkeakoulun professori Magnus Bärtåsin ja kirjailija, käsikirjoittaja Fredrik Ekmanin aikomus oli seurata siepatun pariskunnan jälkiä, mutta kaikkien muiden Pohjois-Koreaan matkaavien tapaan he joutuivat lähes täsmälleen samaan propagandapyöritykseen kuin muutkin turistit.

Samat mausoleumit, patsaat, metroasema...tyhjät hotellit, joissa vain pari kerrosta on käytössä...tulematta jääneen turistiryntäyksen varalle rakennetut rantalomakohteet ja laskettelukeskukset (joita vain Pohjois-Korean eliitti saa käyttää)...lentokentät, joissa päivän ainoa lento on turistiryhmää kuljettavan koneen nousu tai lasku ja joihin hetkeksi ilmestyy turistirihkamamyymälä...vierailu "aidon" korealaisen perheen kotiin, joka ei ole mitään aitoa nähnytkään...

Vaikea ymmärtää, että ihmiset sitkeästi matkustavat Pohjois-Koreaan kuvitellen olevan jotenkin erityisiä, jotka pääsisivät oikeasti lähestymään oikeita ihmisiä ja saisivat jotain todellista informaatiota maan tilasta, vaikka luulisi jo kaikille olevan selvää, ettei se ole kenellekään mahdollista. Pohjoiskorealaiset on syntymästä saakka aivopesty uskomaan Kimien ihmeellisyyteen ja erityisesti USA:n haluun tuhota heidät, he saisivat kuolemantuomion jos sanoisivat ulkomaalaisille jotain negatiivista maastaan ja johtajistaan.

Kirja toistaa samaa kuin aiemmatkin lukemani Pohjois-Korea -aiheiset kirjat. Onneksi se oli ohuehko ja nopeasti lukettu. Suosittelen silti niille, joita aihe kiinnostaa, mutta erityisesti heillekin, joille Pohjois-Korea on täysin vieras.

"Pohjois-Koreassa ei pystytä järjestämään ruokaa kansalle, mutta harhojen luomisen  maailmanmestaruuteen siellä kyllä ylletään. Muuan U.S. Department of the Treasuryn virkamies sanoi New York Timesin julkaisemassa haastattelussa voimattomana, että pohjoiskorealaiset sadan dollarin setelit voidaan ehkä erottaa aidoista yhdellä tavalla: ne ovat paremmin tehtyjä."

Työttömyyskatsaus 3/2019

Yle julkaisi maaliskuussa köyhyyskyselyn otsikolla "Kuuluuko älypuhelin mielestäsi kaikille? Onko koira ylimääräistä luksusta? Kerro näkemyksesi köyhyyskyselyssä!"

En millään ymmärrä kysymyksen muotoilua, enkä sitä kenelle se on tarkoitettu. Niille rikkaille ja työttömien halveksijoille, joiden mielestä köyhille ei kuulu yhtään mitään?

Otsikon jälkeen on 30 kohdan lista, joista voi valita asteikolla 1 - 4 onko kyseessä perusasia vai luksusta. Listassa on mm. kuntosalikortti, omistusasunto, auto, julkisen liikenteen matkakortti, kasvikset, sanomalehdet, älypuhelin ja uimahallikäynti. Eri asiat vain ovat eri ihmisille, myös työttömille, perusasioita. Syrjäseudulla auto on välttämätön eikä julkisen liikenteen matkakorttia voi edes hankkia jos julkista liikennettä ei ole, kaupunkilaiselle taas matkakortti on perusasia ja auto usein turha. Jos parempina aikoina on pystynyt hankkimaan omistusasunnon, miksi se pitäisi myydä ja siirtyä kuormittamaan ennestäänkin pitkiä vuokra-asuntojonoja? Kasvikset ja hedelmät ovat tärkeitä terveyden kannalta, samoin uimahallikäynnit, varsinkin jos uimahalli on lähellä ja henkilö pitää uimisesta. Osa kunnista myös antaa työttömille alennuksen uimahallin pääsymaksusta.

Jotenkin minusta tuntuu, että tällä kyselyllä joko tietoisesti tai ainakin enempiä ajattelematta halutaan usuttaa työssäkäyvät työttömien kimppuun entistäkin enemmän: autot, lemmikit, lehtitilaukset, tietokoneet, älypuhelimet...kaikki vaan pois työttömiltä!

Tämänkin kyselyn julkaisusta on tätä kirjottaessani kulunut jo kolmisen viikkoa, mitään tuloksia ei ole vielä julkaistu. Odottelen kohuotsikoita "75 % suomalaisista on sitä mieltä, että köyhä ei saa omistaa puhelinta!"

Olin niin tyrmistynyt tuon kyselyn asenteesta, että tässähän meni jo puoli blogia sitä käsitellessä. Mutta olihan maaliskuussa muutakin:

Sipilän hallitus jätti eronpyyntönsä 8.3. mutta jatkaa edelleen toimitusministeristönä ainakin eduskuntavaaleihin saakka. Eli ei mitään iloa työttömille ainakaan toistaiseksi tuostakaan.

Juuso Koponen palasi AntroBlogissaan 19.3. helmikuiseen Jari Ehrnrootin kolumniin, jossa tämä kuvaili Suomea vapaamatkustajien yhteiskunnaksi. Vapaamatkustajilla Ehnroot tarkoitti erityisesti tulonsiirtojen varassa eläviä ihmisiä, jotka hänen mukaansa hyötyvät järjestelmästä antamatta mitään vastineeksi.

"Ongelma tulonsiirroilla elävien syyllistämisessä vapaamatkustajiksi on siinä, että vapaamatkustajan ongelmassa on kyse ansiottoman hyödyn saamisesta. On hankala nähdä, miten heikko yhteiskunnallinen asema voisi olla ansaitsematon hyöty.

Jos arkiajattelussa vapaamatkustajia löytyy yhteiskunnan pohjalta, on sosialistisessa retoriikassa nimenomaan yhteiskunnan taloudellinen ja poliittinen eliitti nähty työväenluokan selkänahasta elantonsa kuppaavina vapaamatkustajina ja loisina.

Vapaamatkustamisesta puhuminen on tieteellisesti perusteltua vain hyvin rajatuissa tilanteissa. Kun kokonaisia ihmisryhmiä leimataan vapaamatkustajiksi pelkän yhteiskunnallisen aseman perusteella, liikutaan hyvin epäselvillä vesillä. Silloin on siirrytty tieteellisestä argumentaatiosta tunteisiin vetoavan retoriikan puolelle." (Juuso Koponen, AntroBlogi 19.3.2019)

Tätä samaa vapaamatkustaja-ajattelutapaa on edesmennyt hallitus toistanut koko kautensa ajan, ja sanoihan jo presidentti Niinistö uudenvuodenpuheessaan 1.1.2013:

"Kaikki työ on arvokasta, ja arvokasta on myös työn tavoittelu. Sen sijaan vaikeaa on ymmärtää sitä ajattelua, että tämä olisi oleskeluyhteiskunta, jossa tietoisesti jätetään omat mahdollisuudet käyttämättä ja odotetaan muiden kattavan pöydän."

Tuosta puheestahan minäkin nappasin tämän blogin nimen, ironisessa mielessä tietenkin. En koe, enkä ole koskaan työttömyysaikani kokenut olevani mikään oleskelija tai vapaa-matkustaja, vaan toistuvien epäonnistumisten ja epäonnen (sekä omissa että yhteiskunnan valinnoissa) tulos.

"Suomesta on totuttu puhumaan hyvinvointivaltiona, mutta tutkimusten mukaan totuus on toinen – olemme liukumassa yhä vahvemmin kohti hyvinvoivien valtiota. Muutos ei ole tapahtunut itsestään vaan poliittisten valintojen tuloksena.  Niiden seurauksena köyhyysaste on viime vuosina kasvanut. 

Viime vuosien uutiset suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumiskehityksestä totta tosiaan pysäyttävät: Vuoden 2015 jälkeen köyhyysaste on kasvanut. Tilanne on tiivistettävissä yhteen virkkeeseen: Yhdet pärjäävät, toiset putoavat, ja niille, jotka putoavat, arki on usein jokapäiväistä kituuttamista.

(Köyhyys)tutkimus osoitti, että yhteiskunnan huipulla olevilla ei ole kokemusta köyhyydestä, ei edes lähipiirinsä kautta. Heidän näkemyksensä mukaan yhteiskunta antaa kaikille mahdollisuuden pärjätä. Tutkimuksen tulokset olivat monessa mielessä tärkeitä. Ensinnäkin se teki näkyväksi ristiriidan, joka syntyy, kun päätöksiä tekevät ihmiset, joilla ei ole omakohtaista kosketusta köyhyyteen. Päätöksiä tehdessä pitäisi olla tietoinen siitä, miten eri ryhmien näkemykset ja kokemukset eroavat." (Vasemmistoliiton eduskuntavaalilehti, 22.3.2019)

Aktiivimalli on turha ja hyödytön paitsi työttömien myös työttömyyskassojen johtajien mielestä: "Kyselyn mukaan suomalaisista työttömyyskassojen johtajista 74 prosenttia, eli lähes kolme neljästä kannattaa työttömiä kurittavan aktiivimallin poistamista." (Demokraatti 27.3.2019)

Jopa aktiivimallia aikanaan ehdottanut ekonomisti Ralf Sund on muuttanut kantaansa:

"Sund oli mukana alkuperäisessä työryhmässä, jossa pohdittiin työttömyysturvan porrastusta eli leikkaamista työttömyyden keston perusteella. Sundin mukaan juuri STTK ehdotti, ettei leikkaus tulisi automaattisesti, vaan se olisi mahdollista estää omalla aktiivisuudella, minkä pohjalta syntyi lopulta laajasti kuohuttanut aktiivimalli.

Sund muistuttaa, että aktiivimallin kompromissi ei oikein tyydyttänyt ketään sellaisenaan. Hän itse pettyi siihen, että aktiivimalli jäi porkkanaosaltaan puutteelliseksi, ja jätti asiasta lausuman jo työryhmän päättäessä työnsä. Palvelut ja velvoitteet eivät olleet tasapainossa.

Sund huomauttaa, ettei hän ole koskaan nähnyt aktiivimallin merkitystä suurena, jos ajatellaan työllisyysasteen nostamista.


"Sillä on positiivinen vaikutus, mutta se ei ole dramaattisen iso. Ei siinä nyt hirveästi menetetä, jos se puretaan pois." (Talouselämä 28.3.2019)

Ja kuun lopussa vielä joku kummajainen: SIB-hanke!

"Työ- ja elinkeinoministeriö ja S-Pankki-konserniin kuuluva Epiqus Oy ovat solmineet sopimuksen tulosperusteisen työllistämishankkeen, Työllisyys-SIB:n toteuttamisesta. Hankkeen tavoitteena on tarjota ja kehittää työllistymistä edistäviä palveluja pitkään työttömänä olleille eri puolella maata. Samalla testataan taloudellisten kannusteiden merkitystä työllisyyspalveluissa, jotka tuotetaan julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyönä. 

TEM:n tavoitteena on saada 3000 työnhakijaa hankkeen palveluiden piiriin viiden vuoden aikana. Asiakkaat valitaan ensin orientaatiojaksoon satunnaisotannalla TE-toimistoittain. Tälle joukolle tarjotaan vapaaehtoisuuteen perustuvaa mahdollisuutta osallistua hankkeen palveluihin.

Työllisyys-SIB -hankkeen vaikuttavuus saadaan selville vertaamalla palveluihin osallistuvien toteutuneita palkkatuloja taustatekijöiltään samankaltaisten työttömien joukolle ennustettuihin palkkatuloihin. TEM maksaa sijoittajille tulospalkkioita vain, jos palveluihin osallistuvien työttömien työllistymisen myötä kertyvä palkkasumma on suurempi kuin verrokkiryhmän ennuste." (S-Pankin tiedote, 29.3.2019)

No, jos yksikin noista kolmestatuhannesta työllistyy, niin todennäköisesti toteutunut palkkatulo on suurempi kuin hankkeen ulkopuolelle jääneiden työttömien palkkaennuste, joka on 0. 

Tätä hanketta kannattaa muutenkin seurata. Toteutuuko lainkaan, mitä ne tarjotut palvelut ovet, onko niihin osallistuminen todella vapaaehtoista, kuka määrää rangaistukset eli karenssit...

Kirpparilöytöjä maaliskuu 2019

Jotain aina...ainakin nyt, kun kävin Vammalassa:

• 2 posliinijoutsenta
• Pehmopingviinikännykkäteline
• Värikäs huivi
• Haltin puolipitkä musta untuvatakki (4 €)
• Desigual Bols Manuela Foulard Loverty -laukku

William Makepeace Thackeray: Turhuuden turuilla

Vaikka olen nähnyt useammankin filmatisoinnin (ainakin yhden elokuvan ja pari minisarjaa) tästä teoksesta, niin viimeisin, Ylen syksyllä esittämä tv-sarja sai minut lopulta lukemaan myös kirjan. Miksi? Sarjaa katsoessa tuntui useammankin kerran silti, että siinä hypättiin yli jostain; tapahtui asioita, joille ei tuntunut olevan mitään selitystä. Siispä lopulta lainasin kirjan.

Kirjan päähenkilö on Becky Sharp, jonka kirjoittaja kuvailee pyrkyriksi, naiseksi joka kieroilulla ja valheilla haluaa kohota syntyperäänsä ylemmäs. Kirja kyllä kuvailee hyvin aikansa (ja varmaan osittain nykyistäkin) englantilaista luokkayhteiskuntaa, jossa ihminen oli tuomittu pysymään siinä luokassa, johon oli syntynyt, ja muun tavoittelua pidettiin halveksittavana. Kirja on julkaistu 1847,  mutta sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun toiselle ja kolmannelle vuosikymmenelle; kirjassa mainitaan mm. Waterloon taistelu vuodelta 1915.

Seuraava lainaus on paitsi hyvä esimerkki kirjan koukeroisesta kielestä, niin ajan tavan mukaisesta suhtautumisesta ihmiseen heidän varakkuutensa mukaan:

”Turhuuden turuilla ihmiset aivan luonnostaan kiintyvät rikkaisiin henkilöihin. Jos kaikkein vaatimattomimmatkin ihmiset ovat taipuvaisia katselemaan rikkautta jokseenkin ystävällisin silmin (en näet usko kenenkään Britannian kansaan kuuluvan yksilön sanovan, ettei rikkaudessa olisi jotain kunnioitusta herättävää ja miellyttävää hänen silmissään tai ettei hän, kuulleessaan pöytänaapurinsa omistavan puoli miljoonaa, katselisi häntä varsin kiinnostuneesti – jos siis köyhät katselevat rahaa suopeasti, niin kuinka sitten vanhat maailmanmiehet eivät katselisi sitä hyvin silmin ja vielä paljon innokkaammin! Heidän luontainen taipumuksensahan jo panee heidät suhtautumaan ystävällisesti rahaan. Heissä herää aivan välittömästi ystävällisiä ja kohteliaita tunteita rahan mieltäkiinnittäviä omistajia kohtaan. Tunnen muutamia kunnianarvoisia henkilöitä, joilla ei mielestään ole oikeutta antautua ystävällisiin väleihin kenenkään muun kanssa kuin sellaisen, jolla on tietyt tulot tai yhteiskunnallinen asema. He päästävät tunteensa valloilleen vain sopivissa tiloissa. Yksi todistus tästä on se, että enimmät Osbornen perheen jäsenet, jotka näet eivät olleet viiteentoista vuoteen voineet ruveta sydämellisiin väleihin Amelia Sedleyn kanssa, mielistyivät yhden ainoan illan kuluessa neiti Swartziin niin kiihkeästi kuin kaikkein romanttisin ensinäkemän ystävyyden kannattaja suinkin saattoi toivoa.”

Kirjassa on muutamia hassunkurisia arvonimiä, kuten kreivitär von Butterbrod, Pumpernickelin perintöprinssi ja Humbourg-Schlippenschoppenin prinsessa sekä muutamia muita; kuvastavat hyvin kirjoittajan mielikuvitusta.

Kirjassa on noin 700 sivua, ja menihän sen lukemiseen aikaa, pari kertaa täytyi lainakin uusia kun en jaksa kovin paljon yhteen menoon lukea. Klassikkoromaaneista kiinnostuneille voin suositella; oli kuitenkin yllättävän helppolukuista tekstiä.

Työttömyyskatsaus 2/2019

"En jaksa odottaa, että työttömien määrä vähenisi sille tasolle,
 että niistä ei tarvitsisi enää välittää."

Helmikuussa julkistettiin perustulokokeilun ensimmäiset tulokset. En tiedä, mitä kokeilulta edes odotettiin, mutta työllisyys ei kohentunut, joten kokeilu tuomittiin täysin epäonnistuneeksi. Täysin sivuutettiin se, että kokeiluun osallistuneiden hyvinvointi kasvoi. Työttömien keskusjärjestön toiminnanjohtaja Jukka Haapakoski ei ymmärrä blogikirjoituksessaan 11.2.2019, miksi hyvinvoinnille ei anneta mitään merkitystä:

"Mielestäni ajattelu, jossa vähätellään työttömien hyvinvointia, tai väitetään, että ”laiskoja” työttömiä täytyy patistella työmarkkinoille, on vaarallista puhetta. Jos tämä työttömiä halveksuva asenne on sosiaalipalvelujärjestelmän lähtökohta, työvoimareservin työkyky heikkenee entisestään."

Mitä työttömille halutaan? Raivoa ja stressiä, vai hyvinvointia ja tulevaisuususkoa?

Onko työttömällä oikeutta voida Suomessa hyvin, vai uhrataanko työttömien hyvinvointi taloudellisten kannustimien pyhällä alttarille? Onko työttömän hyvinvoinnilla ja terveydellä mitään merkitystä?"

Tietokirjailija Asta Leppä ihmettelee Ylen kolumnissa 12.2.2019, että "on aikamoinen paradoksi, että juuri silloin kun ihminen on heikoilla, hänen pitää olla poikkeuksellisen vahva apua saadakseen.

Nyt moni julkinen taho tuntuu luottavan asiakkaisiinsa vieläkin vähemmän. Työttömiin kohdistuvat toimenpiteet ovat tästä hyvä esimerkki. Kerta toisensa jälkeen lähtöoletus on, että työtön on työtä vieroksuva pummi – ns. vastikkeellisessa sosiaaliturvassa ihminen on lähtökohtaisesti huijari."

Yli 140 000 allekirjoittajaa viime vuonna kerännyt kansalaisaloite aktiivimallin kumoamiseksi käsiteltiin eduskunnassa, ja tietenkin hylättiin.

”Kun täällä on moneen kertaan vedottu siihen, että aktiivimallin epäonnistumista muka jotenkin osoittaa se, että kaikki työttömät eivät ole täyttäneet aktiivisuusehtoaan, niin sehän perustuu kummalliselle logiikalle. Voisi kysyä, mikä olisi se lopputulema, jonka nojalla oppositio pitäisi aktiivimallia onnistuneena”, Vartiainen kummastelee.

Hän katsoo, että jos kaikki työttömät olisivat täyttäneet aktiivimallin aktiivisuusehdon, se olisi yhtä helppoa kuin ”valon napsauttaminen päälle katkaisijasta”. Työllisyysvaikutuksia tällaisella mallilla tuskin kuitenkaan olisi, Vartiainen aprikoi.

”On ilman muuta selvää, että meidän pitää aktivoida työttömiä, mutta keino ei voi olla se, että uimataidoton heitetään järveen ja sanotaan, että ui. Se ei voi toimia tällä tavalla”, toteaa puolestaan vihreiden Heli Järvinen. (Uusi Suomi, 19.2.2019)

"Ak­tii­vi­mal­li ei toi­mi. Se on työt­tö­myys­tur­van leik­ku­ri, ei­kä juu­ri muu­ta. Se sy­ven­tää työt­tö­män ta­lou­del­lis­ta ah­din­koa ja lan­get­taa syyl­li­syy­den vii­tan nii­den yl­le, jot­ka ei­vät syys­tä tai toi­ses­ta pys­ty ak­tii­vi­suu­seh­toa täyt­tä­mään. Mu­ser­ret­tu, syyl­lis­tet­ty ih­mi­nen ei ole lä­hem­pä­nä työl­lis­ty­mis­tä, vaan kau­em­pa­na. Tätä ei näh­tä­väs­ti ky­e­tä ym­mär­tä­mään.

Ny­kyi­sin työt­tö­myys näh­dään en­si­si­jai­ses­ti yk­si­kön vi­ka­na ja hä­nen vas­tuul­laan ole­va­na asi­a­na, ei yh­teis­kun­nan vas­tuu­ta ja roo­lia ha­lu­ta tun­nus­taa. Sa­ma­na päi­vä­nä kun ar­vos­tet­tu ja luo­tet­tu, osaa­va ja it­se­ään joh­ta­va työn­te­ki­jä jää työt­tö­mäk­si, luot­ta­mus hä­neen lop­puu. Ti­lal­le tu­lee kont­rol­lia ja pak­koa, ran­gais­tuk­sia ja hol­hous­ta." (SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta, Suomenmaa 1.2.2019)

"Kansanedustaja Pia Viitanen (sd.) muisteli, kuinka kysyi aikoinaan työministeri Jari Lindströmiltä (sin.), miksi tällainen malli täytyy tehdä väen vängällä – ja kuka tätä haluaa.

– Muistan, ministeri Lindström, että te vastasitte minulle jotakin tyyliin, että tämä nyt vain on tällainen kivi pullassa, joka nyt vain on nieltävä.

Viitanen ihmetteli vastausta jo tuolloin.

– Kyllähän nyt maalaisjärkikin sanoo, että mitä järkeä on leipoa pullaan kivi. Minä en ymmärrä sitä, että jos jopa esittelevät ministerit itse sanovat tätä kiveksi pullassa, niin miksi tällaista tuodaan. Tästä ei ole mitään hyötyä ja päinvastoin tämä loukkaa monia työttömiä ihmisiä. Eli tämä on kerta kaikkiaan käsittämätöntä. Otetaan kivi pois pullasta, ihan oikeasti, kerta kaikkiaan, hän vetosi.

Kansanedustaja Satu Taavitsainen (sd) löysi yhtymäkohdan Sipilän hallituksen politiikkaan Matteuksen evankeliumin jakeesta: ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltä kyllin, mutta joilla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on.”

Taavitsaisen mukaan se on tarkoittanut etujen kasautumista niille, joilla niitä on jo ennestään.

– Rikkaille on annettu rahaa, köyhiltä on otettu." (Demokraatti 19.2.2019)

Kansalaispuolueen kansanedustajaehdokas Jaakko Impola kirjoittaa Uuden Suomen puheenvuorossaan työttömiin kohdistuvasta vihasta ja vastikkeellisesta vs. vastikkeettomasta sosiaaliturvasta:

"Mitä ja miksi ns. vastikkeellisen turvan vaatijat oikeasti haluavat? Haluavatko he kaikki työttömät töihin valtiolle? Sinänsä outoa, että vastikkeellisuutta vaativat ovat poliittisesti yleensä ns. oikealla, koska kommunismisltahan tuo vaikuttaa. Toisaalta on outoa jos pitää tehdä työtä yksityisessä yrityksessä ja saada palkka valtiolta. Se vääristää kilpailua. Minun on kovin vaikeaa ymmärtää tätä kuviota muuta kuin pyrkimyksenä orjatyömarkkinoihin.

Ilmaista työtä tekee jo nyt noin 500 000 suomalaista. [5] Miksi heitä pitäisi olla enemmän? Mikä olisi riittävä määrä? Miksi kenenkään pitää tehdä työtä ilmaiseksi? Tekisitkö sinä, lukija?

Voisi myös ajatella, että vastikkeellista tuloa vaativat ehkä haluavat, että kaikki tuet otettaisiin pois. Mitä sitten tapahtuisi? Suomi muuttuisi kerralla kehitysmaaksi. Rikollisuus räjähtäisi käsiin, koska jostain varattoman on ruokansa saatava. Rikkaat joutuisivat asumaan muurien ympäröiminä. Tämä on todellisuutta monessa paikassa maailmassa. Kuka sellaista haluaisi Suomeen?"

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi 26.2.2019 artikkelissaan keinoja nostaa työllisyysaste 75 prosenttiin.

"Suomen työllisyysastetta on nostettava, jotta hyvinvointivaltiomme on mahdollista säilyttää. Helpot keinot työllisyysasteen nostamiseksi on jo käytetty ja nyt tarvitaan vaikeitakin ratkaisuja."

Ratkaisut olisivat niitä nyt jo työttömille tuttua sanahelinää: osallistava työvoimapolitiikka, osaamisen vahvistaminen, maahanmuuton lisääminen...Mutta todella oudolta kuulostaa yksi keino: 75 prosentin työllisyystavoite voi vaatia varusmiesten määrän vähentämistä.

Eli TEMin mielestä ihmisellä ei ole mitään muuta arvoa kuin työ. Olisin kuvitellut, että varusmiehillä ja -naisilla olisi vaikka jotain maanpuolustuksellista arvoa, mutta ei. Vain työn (tai "työn") tekeminen määrittää ihmisen arvon. Tämähän on menossa siihen, että armeijaan valikoidaan vain huippukuntoiset, huipputerveet valioyksilöt ja muut töihin tai työpal...työllistämistoimenpiteisiin. Alkaa kuulostaan 30-luvun meiningiltä eräässä europpalaisessa valtiossa....en taida sanoa missä.

Teatterissa: Metsänpeitto

Torstaina oli Teatteri Päivölän näytelmän Metsänpeitto ensi-ilta. Olen tällä viikolla pari kertaa ollut seuraamassa harjoituksia ja avustamassa lavasteiden kanssa, joten sain nähdä sen ilmaiseksi.

Aika outo, en ollut ikinä kuullutkaan sen nimisestä näytelmästä. Selvisi, että se on Hämeenlinnan Teatterista eläkkeelle jääneen Hannu Tyhtilän käsikirjoittama ja kantaesitetty Hämeenlinnan Eräs Teatterissa vuonna 2017, tuskin sen jälkeen ennen tätä Päivölän teatterin versiota missään.

Näytelmän ohjasi Hannu Tyhtilän kurssikaveri Seppo-Ilmari Siitonen, ja hän oli ilmeisesti saanut luvan lisätä siihen Helvi Juvosen ja monien muiden suomalaisten runoilijoiden runojen lisäksi myös musiikkia; oli Eino Leinon Nocturne, Immi Hellenin Paimenpoika ja monia muita, sekä erityisesti tähän näytelmään Eija Vedenpään säveltämä ja Arto Vedenpään sanoittama Laulu vanhustenhoidosta.

Näytelmä kertoo mummista, joka miehensä kuoleman jälkeen elää runomaailmassa. Hänen kolme lastaan tulevat käymään tuoden mukanaan ukin tuhkat, ja ovat huolissaan äidistään; yrittävät keksiä syitä sille, miksi eivät voi ottaa äitiään luokseen tai muuttaa äidin omaishoitajaksi. Kaikilla tuntuu oma elämäkin olevan tavalla tai toisella hukassa. Palvelutaloakin ehdotetaan, mutta se olisi liian kallis; kaikki säästöt menivät ukin hoitoon eikä suojeltua metsää saa hakata ja myydä.

Sisarukset lähtevät pesänselvitykseen, ja jättävät lapsensa mummin kanssa. Mummi haluaa mennä käymään lapsuudenkodissaan, autiotalossa Hiidenkorvessa, eivätkä lapset pysty häntä estämään. Kun lasten vanhemmat palaavat, he pelästyvät huomatessaan lapset ja mummin kadonneen. Lähtiessään kadonneita etsimään he eksyvät hetkeksi metsään itsekin.

Lapset ja mummi löytyvät, mutta muuten näytelmä jättää lopun avoimeksi; miten mummille käy, joutuuko hän palvelutaloon vai alkaako joku lapsista omaishoitajaksi?

Kyllähän tätä näytelmää joku paikallislehden kritikko kehui, omasta mielestäni se ei ollut erityisen hyvä. Ei kai huonokaan, jotenkin sekava vaikka jonkinlainen juoni olikin, mutta runoja oli ihan liikaa. Näyttelijät osasivat asiansa hyvin, harjoitteluaikaa ei ollut ollut kovin paljon.

Minulla kun on taipumus tarttua aina merkityksettömiin yksityiskohtiin, niin tässäkin: lavastus oli aika yksinkertainen, pöytä ja pari tuolia, ja ihan tavalliset putkirunkoiset tuolit autonpenkkeinä. Mutta: taustalle heijastettiin koko ajan kuvia, osa still-kuvia, jokunen video (tuuli heilutti lehtiä, kurjet lensivät). Kuvat olivat enimmäkseen metsäkuvia, mutta myös pari mökin kuvaa, punainen ja sinapinkeltainen mökki. Punaisen oli tarkoitus olla sisarusten lapsuudenkoti, keltaisen mummin lapsuudenkoti. Mökit kun vaan sattuivat näyttämään (ja varmaan olivatkin) lähes samanikäisiä, hyvin vanhoja hirsimökkejä. Tekstissä, joka sijoittuu nykyaikaan, puhutaan kuitenkin, kuinka "isä suunnitteli ja rakensi" sisarusten lapsuudenkodin. Vanhin veli on kohta täyttämässä 50, joten lapsuudenkoti on korkeintaan vähän yli 50-vuotias, rakennettu 50- tai 60-luvulla. Kuvien mökit taas olivat ainakin satavuotiaita. Ja punainen mökki oli muutenkin liian aution näköinen, mummi kuitenkin asui siellä edelleen.

Toinen kohta, johon ajatukseni tarttui: sisaruksista nuorin, työtön Venla miettii, saako hyviä vanhuspalveluja nykyään vain rahalla, ja kysyy, "mitä varten me veroja maksetaan?" Tähän isoveli Aleksis: "Ai sinä maksat? Työttömyyskorvauksista?" Tähän Venla selittelee jotain freelance-korvauksista valokuvauskeikoista. Minä olisin odottanut hänen sanovan, että työttömyyskorvauksistahan vasta veroja maksetaankin, 20 % Kelan työmarkkinatuestakin!

Ja vielä erikoinen yhteensattuma: viime vuonna on julkastu Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan sarjakuvateos Metsänpeitto, joka on ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi. Voittaja julkistetaan 22.3. Kirjalla ei ole mitään tekemistä näytelmän kanssa (paitsi nimi tietysti), mutta kirja oli mukana näytelmässä, se esiteltiin ukin luontokuvakirjana!