Margaret Atwood: The Testaments

Margaret Atwoodin oma, tänä vuonna ilmestynyt, jatko-osa Orjattaresi (Handmaid's Tale) -romaanille, joka julkaistiin 1985. MGM:n ja HBO:n tuottaman sarjan ensimmäinen kausi kattaa Atwoodin ensimmäisen romaanin; toinen, kolmas ja ensi vuodeksi suunniteltu neljäs kausi jatkavat tarinaa eri taholla ja ajallisesti suoraan ensimmäisen kauden jatkona.

Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat useita vuosia myöhempään aikaan. Gilead on edelleen olemassa, luokkajako on selkeä: tädit, vaimot, martat, orjattaret, työmiesten vaimot (Econowives) ja myös uusi ryhmä, helmitytöt eli Pearl Girlsit. Miehet ovat komentajia, työmiehiä, vartijoita (Angels) tai vakoojia (Eyes).

Komentajien pojista ei kirjassa mainita mitään, mutta tyttäret käyvät koulua, jossa ei opeteta lukemaan eikä laskemaan, vain hoitamaan kotia ja taloutta. Tietyssä iässä tyttäret siirtyvät avioliittoon valmistavaan kouluun (Rubies Premarital Preparatory), heille valitaan aviomies ja hekin päätyvät vaimoiksi. Elleivät sitten syystä tai toisesta joudu tai pääse Ardua Halliin, "tädiksi" valmistavaan kouluun oppimaan lukemista ja kirjottamista. Helmitytöt ovat Gileadin vastine mormonien lähetyssaarnaajille; heidät lähetetään pareittan ulkomaille etsimään kodittomia ja kaltoinkohdelluita naisia ja suostuttelemaan näitä muuttamaan Gileadiin.

Kirjan kertojia ovat jo ensimmäisestä kirjasta sekä sarjasta tuttu Lydia-täti sekä teini-ikäiset tytöt, Gileadissa asuva Agnes ja Kanadassa asuva Daisy, jotka eivät itsekään kirjan alussa tiedä, keitä he ovat, mutta paljastuvat lopulta sisaruksiksiksi, myös sarjassa mainituiksi.

Juonesta en paljasta enempää, jääköön lukijoille. Mutta ehdottomasti voin suositella. Tosin jonkinlaista pohjaa pitäisi olla, että kirjan ymmärtää; joka Atwoodin alkuperäinen romaani tai TV-sarjan pari ensimmäistä kautta.

Teatterissa: Back to Woodstock - Hippishow

Kuvassa Salka Orivuori, Jaana
Nokelainen, Sanna Åström ja Ville Tuomi.
(Kuva: Milaja Rantanen)

Lauantaina kävimme katsomassa Hyvinkäällä Ravintola Harlekiinissa Back to Woodstock -Hippishow-esityksen. En tosin tiedä, miksi sitä kutsuisi: ei näytelmä, ei musikaali...viimevuotisen Euroviisushown kaltainen esitys, tällä kertaa musiikkina 60-luvun hippiajan hittibiisejä, esittäjistä useimmat tuttuja Teatteri Päivölästä ja Willan nuorisoteatterista, pari vierailijaakin.

20 kappaletta, osa tuttuja (The Mamas & The Papasin San Francisco ja California Dreamin'), pari sellaista etten tunnistanut, vaikka biisilista oli käsiohjelmassa ja yritin kuunnella esiintyjien sanoja (Janis Joplinin Move Over ja Jimi Henrixin Foxey Lady); Simon & Garfunkelilta oli valittu oudon niminen The Boxer eikä tunnetumpaa Sound of Silencea, tosin esityksen aikana The Boxerkin osoittautui biisiksi, jonka olen useasti kuullut...

Joko ravintolan akustiikka oli huono tai me istuimme vain väärässä paikassa, mutta sanoista oli vaikea välillä saada selvää. Viimevuotiseen verrattuna ei loistava, mutta ei huonokaan. Esityksiä jäljellä kolme, Knehtilän luomutilan ravintolassa ensi viikon loppupuolella.

Työttömyyskatsaus 10/2019

Lokakuussa julkistettiin Ylen maaliskuisen köyhyyskyselyn tulokset. Yle Oppimisen verkkokysely sisälsi 31 arkisen asian listan sekä tiukan kysymyksen: ovatko nämä perusasioita vai luksusta, josta vähävaraisen tulisi luopua?

Olin jo maaliskuussa tyrmistynyt kyselyn asettelusta, jossa selvästi haluttiin usuttaa työssäkäyvät vieläkin enemmän työttömien kimppuun. Niinkuin arvata saattoi, osa vastauksista oli todella ylimielisiä, kuten vastaus kysymykseen pitäisikö köyhän saada katsoa Netflixiä: "Julkisista varoista ei pitäisi elämäntapatyöttömille ja sosiaalipummeille kustantaa "kivaa" tekemistä vapaa-ajalle, vaan heiltä tulisi viedä mahdollisimman paljon ilmaisia virikkeitä pois ja tätä kautta kannustaa työntekoon ja verojen maksuun." Eli tämän(kin) vastaajan mielestä kaikki köyhät ovat vain elämäntapatyöttömiä ja sosiaalipummeja. Ja sama jatkui vastauksissa kaikkiin muihinkin kysymyksiin...

Samankaltaista asiaa käsitteli myös pari päivää aiemmin Ylen sivuilla julkaistu kysely:

Mitä tekisit, jos saisit viisisataa euroa kuussa enemmän rahaa? Kerro meille!

Vastaukset ovat luettavissa täältä, ja ne jakautuvat noin äkkiä luettuna ainakin kolmeen ryhmään: niihin, joille 500 lisäeuroa kuukaudessa eivät vaikuttaisi mitenkään, menisivät suoraan sijoituksiin; niihin, jotka pelkäävät menettävänsä toimeentulotuen (mitä sillä enää tekisi, jos saisi sen 500 lisää kuukausittaisiin tuloihin?) tai rahan menevän suoraan ulosottoon; sekä niihin, joille se olisi huima lisäys tuloihin. Tässä oma vastaukseni:

"Tällä hetkellä saan noin 495 € leikattua työmarkkinatukea ja 105 € asumistukea kuukaudessa, eli yhteensä noin 600 €. Jos saisin 500 € enemmän joka kuukausi, tuloni lähes tuplaantuisivat.
Lisäys olisi huikea. Mitä sillä tekisin?

Nyt tuo 600 € riittää juuri ja juuri elämiseen: ruokaan ja laskuihin. Viimeiset päivät ennen seuraavaa työmarkkinatuen maksupäivää tili on lähes tyhjä, mutta kaapissa on aina sentään näkkileipää. 1100 € kuukaudessa takaisi, että joskus olisi jotain muutakin, ja joka viikko ainakin terveyssuosituksen mukaan kalaa, johon nyt ei juuri koskaan ole varaa. Kävisin myös hierojalla säännöllisesti. Ja säästäisin autonvaihtoon.

Uuden lenkkitossut voisin ostaa myös vaikka kerran vuodessa; harrastan lenkkeilyä, ja vaikka kaikki muut vaatteet ja kengät ostankin kirppareilta, juoksulenkkareita ei sieltä voi ostaa. Nyt se tossusatanen pitää riipiä kokoon muutenkin pienistä tuloista. Olen köyhästä kodista ja tottunut niukkuuteen. Mistään kovin kummoisesta en osaa edes haaveilla, ja vaatteet ostaisin edelleen kirppareilta."

Köyhässä kodissa kasvaminen selittää myös paljon sitä, miksi en häpeä työttömyyttäni ja siihen väistämättä liittyvää köyhyyttä. En ole pudonnut korkealta, en ole koskaan elänyt edes keskiluokkaista elämää. En ole koskaan tuntenut tarvetta esittää naapureille, että kävisin töissä; siis lähtemällä joka päivä jonnekin "työajaksi" tai vetämällä verhot kiinni, teeskennellen etten ole kotona. Näinkin kai jotkut työttömäksi jääneet tekevät.

Vaikka ostankin lähes kaikki vaatteeni kirppareilta, en tunne olevani huonommin pukeutunut kuin muut, välillä jopa päinvastoin. Tiedän, ettei työttömyyteni ja köyhyyteni näy päälle päin, ja sitäpaitsi viimeisen puolitoista vuotta olen ollut ennemminkin sairas kuin työtön (vaikka Kelan mielestä olenkin täysin työkykyinen); silti joskus satunnaisesti käydessäni jossain ns. paremmassa kaupassa (Stockmann tai joku putiikki) minulle tulee epämääräinen tunne siitä, että jos ne myyjät tietäisivät, mikä olen (eikä minulla oikeasti ole varaa ostaa mitään), niin heittäisivät ulos. Tiedän kyllä, ettei niin kukaan tekisi, mutta silti... Se tunne ei kuitenkaan ole häpeä, vaan joku muu.

Ehkä tässä riittävästi köyhyydestä tällä kertaa, nyt muihin aiheisiin.

Helsingissä kokeillaan (jälleen?) bonusten maksamista ulkopuolisille palveluntuottajille.

"Palvelun tuottajille maksetaan ensin tuntilaskutuksen mukaan ja sen jälkeen bonuksia. Ensimmäiset bonukset tulevat, kun työtön työllistyy, aloittaa opinnot ryhtyy yrittäjäksi tai menee työkokeiluun." (Uusi Suomi 16.10.2019)

Työkokeiluun? Ilmaistöihin, ja sellaiseeen työttömän työntävä saa bonuksen? Jonkun tutun yritykseen vain työtön toisensa perään työkokeiluun, ja bonukset senkun kasvavat. Tämä on täysin järjetöntä! Missään tapauksessa mitään bonuksia ei saisi maksaa muuta kuin oikean työpaikan järjestämisestä.

Ja ties kuinka monetta kuukautta peräkkäin Työteekkiasiaa:

"Kaksi yritystä on perääntynyt yhteistyöstä Sastamalan työllisyyspalvelujen kanssa asian noustua julkisuuteen. Samalla aluehallintovirasto pyytää kaupungilta lisäselvityksiä.

Toinen yrityksistä on kylpyhuonekalusteita valmistava Finnmirror. Yrityksen toimitusjohtaja Aleksi Pälä sanoo, että heillä yhteistyö Sastamalan työllisyyspalvelujen kanssa loppui jo kesällä. Myös kumituotteita valmistava Trelleborg on lopettanut alihankinnan.

Työttömät tekevät töitä myös esimerkiksi Sastamalan kaupungille. Arvostelijoiden mielestä myös tällaiset työt korvaavat palkkatyötä. Työttömät ovat rakentaneet esimerkiksi vajaan sadan metrin portaat Saikkalanjoen varteen sekä pitkospuita ja kuivakäymälöitä Ritajärven luonnonsuojelualueelle." (Yle 17.10.2019)

Ylen uutisessa oli myös linkki jonkun rohkean Petteri Virtasen ihan omalla nimellään kirjoittamaan mielipiteeseen paikallislehti Alueviestissä (3.10.2019). Eipä tarvitse Työteekin johtajan Tiina Leppäniemen yrittää urkkia Työteekkiä kritisoivien nimiä lehtien toimituksilta niin kuin minun aikoinani!

https://alueviesti.fi/2019/10/03/tyoteekki-ajatuksena-oivallinen-toteutukseltaan-ala-arvoinen/

Lokakuun uutisiin ehti myös oikeuskanslerin selvityspyyntö Kelan automaattipäätöksistä.

"Kansaneläkelaitokselta vaaditaan muun muassa selvitystä siitä, mitä etuuspäätöksiä se tekee automatisoidusti tai automaattisilla menettelyillä tuettuina. Yhtä lailla Kelalta halutaan tarkennusta siihen, mihin oikeusperusteeseen kyseisten päätösten tekeminen pohjaa.

Selvityspyynnön mukaan Oikeuskanslerinvirastossa on ollut vireillä kantelu, jossa arvosteltiin Kelan työmarkkinatukipäätöksen menettelyä. Kantelun kohteena olleessa Kelan päätöksessä oli kysymys työttömyysturvan aktiivimallin soveltamisesta. Asiaa selvittäessä ilmeni, että aktiivimallin toimeenpano on Kelassa osittain automatisoitu." (Ilta-Sanomat 30.10.2019)

Eli vaikka joku saattoi luulla aktiivimallin lisäävän töitä ainakin Kelassa, niin väärin luuli: Kela on automatisoinut nämä päätökset. Aivan hölmön touhua minunkin kohdallani, jatkuvasti tulee uusia päätöksiä: työmarkkinatuen myöntämisjakso on 20 arkipäivää, aktiivimallin tarkastelujakso 65 arkipäivää. Vaikka en jaksa tehdä mitään aktiivimallin täyttämiseksi, silti tulee se uusi päätös aina 65 päivän jälkeen. Työmarkkinatuki sentään tulee aina ajallaan neljän viikon välein, mutta ei tietenkään niillä, jotka yrittävät jotain tehdä aktiivimallin täyttämiseksi.

Ja vielä syyskuulta yksi juttu, jonka silloin unohdin; aiheena työkyvyttömyyseläkkeelle pääsemisen mahdottomuus:

"Tarvitaan täsmäkoulutusta ja tukitoimia, mutta myös eläkepäätöksiä. Nyt kun kaikille Suomen lääkäreille viritellään yhtenäistä ohjeistusta ja harkintaa sairaspoissaoloista päätettäessä, olisi aika vapauttaa pisimpään työnhakijoina riutuneet eläkepäiville yhtä
oikeudenmukaisesti. Pitkäaikaistyöttömiä roikkuu joka kunnassa löyhässä ellei kiristyvässä hirressä. Päivä päivältä toteat, miten täyttyy 300 päivää, 1000 päivää.

Ei ole oikein, että kuntia rangaistaan pitkäaikaistyöttömistä. Varsinkin pienissä kunnissa keinot ovat äärimmäisen vähissä. Tarjolla on toimenkuvia, jotka eivät palvele ketään. Keksittyjä töitä on myös kuntouttavassa työtoiminnassa. Pienen kunnan kuusikymppinen passitettiin juttelemaan ikäihmisille, ettei hän vaan syrjäytyisi. Monitoiminainen koki kuitenkin olevansa harrastustensa takia todella sosiaalinen. Kummalliseksi pestin teki se, että samaan aikaan oma yli 90-vuotias läheinen ei ollut sopiva kohde syrjäytymisen välttämiseen." (Satakunnan Kansa 15.9.2019)

Kyllä, näinhän sen pitäisi olla. Pitkäaikaistyöttömät sairaat pitäisi ehdottomasti päästää työkyvyttömyyseläkkeelle, eikä roikottaa heitä löyhässä hirressä, niinkuin kirjoittajakin toteaa.

Ja koko lokakuussa (sen jo edellisessä Työttömyyskatsauksessani mainitseman neurokirurgin puhelun jälkeen) ei ole tapahtunut yhtään mitään minun tilanteesssani. Edelleen odotan kutsua leikkaukseen.

Teatterissa: Bolly - kun maailmat eivät kohtaa

Viime torstaina olimme Willan nuorisoteatterin eli Wilnun esityksen ensi-illassa, joka jätti jollakin tavalla sanattomaksi. Olen nähnyt näiden nuorten produktioita ennenkin, enkä olisi odottanut heiltä tällaista kevytnäytelmää.

Nimestä, puvustuksesta ja slummista satunnainen katsoja päättelisi, että näytelmä sijoittuu Intiaan. Minä en ollut satunnainen katsoja, olin mukana lavastuksen teossa ja ohjaaja-käsikirjoittajan mukaan tarina ei sijoitu erityisesti Intiaan, vaan "vain jonnekin", jossa elää ääripään ihmisiä, todella rikkaita ja todella köyhiä.

Alkuperäinen idea oli tullut nuorilta näyttelijöiltä; rikas tyttö rakastuu köyhään poikaan ja saa lopulta(?) vanhempansakin lämpenemään suhteelle. Ja sitten kaikki onkin hyvin, ilman mitään ongelmia. Pari intialaistyylistä tanssikohtausta päälle; tuli mieleen sanapari "India Lite", kevytintia.

Noinhan se saattaa joissakin Bollywood(*-elokuvissa mennä, mutta ei tosielämässä. Vaikka Intiassa ei kastijärjestelmää virallisesti enää ole, niin on se kuitenkin käytännössä. Rikkaiden perheiden tytöillä ei ikinä ole mitään mahdollisuutta olla tekemisissä alimpaan kastiin kuuluvien kanssa, vielä vähemmän kastittomien (eng. untouchable, "koskematon"), joita slummien asukkaat usein ovat.

Näytelmä ei ollut millään tavalla uskottava, ja muutenkin siinä oli todella paljon tyhjäkäyntiä. Toisessa näytöksessä oli varmaan vartin verran pelkkää seisoskelua ja istuskelua näyttämöllä; sitten seurasi käsikirjoitettu kohtaus, jossa rikkaan perheen poika (Teemu Majuri) puhuu ensin suoraan katsojille ja sitten tekniikan pojille, ihmettelee, miksi mitään ei tapahdu ja kysyy, kauanko vielä pitää seisoa. Tarkkaamosta Niklas Väyliö vastailee mikrofonin kautta; "vielä jonkin aikaa" ja antaa ohjeita näyttelijän paikasta näyttämöllä.

Alkuperäisessä lavastussuunnitelmassa oli myös palava tynnyri, sellainen joiden ympärillä kodittomat (yleensä amerikkalaisissa elokuvissa) lämmittelevät; tynnyri oli, mutta ilman savua ja tulta.

Ja niinkuin minulla on tapana, kiinnitän usein huomion sinänsä mitättömiin pikkuseikkoihin; tässäkin käsiohjelman kannen kuvat eivät olleet Intiasta, ainakin oikeanpuoleinen on selvästi Kiinasta tai Hongkongista, vasen saattaisi olla Yhdysvalloista.

Kolme esitystä taitaa olla vielä jäljellä, mutta en oikein osaa suositella muuta kuin Willan nuorisoteatterin kannatuksen vuoksi.

*) Bollywood: sanoista Bombay ja Hollywood, tarkoittaa Intian elokuvateollisuuden keskusta.

No taas...

...kirpparipöytä. Kun kuulin, että pääsen leikkaukseen vasta vuodenvaihteen tienoilla, kävin saman tien varamassa kirpparipöydän tähän loka-marraskuun vaihteeseen.

Tavaraa oli kertynyt ja jäänyt edellisillä kerroilla myymättä, nyt voi yrittää myydä jo talvivaatteitakin ja joulukoristeita.

Teatterissa: Eikä yksikään pelastunut

Toissasyksyisen Kuun poika -näytelmän jälkeen olen suhtautunut, no, sanotaanko hieman epäluuloisesti Riihimäen nuorisoteatterin esityksiin. Joten tämä viime torstain esitys oli kyllä erittäin positiivinen yllätys.

Näytelmä perustuu Agatha Christien käsikirjoitukseen And Then There Were None vuodelta 1939 , joka suomennettiin seuraavana vuonna ja tunnettiin vuosina 1968 - 1999 nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa / Ten Little Niggers. Nimi tulee vanhasta englantilaisesta lastenrunosta; alkun perin runossa on puhuttu neekeripojista, amerikkalaisversiossa intiaaneista ja uusimmassa suomennoksessa sotilaista. Sotilas-sanaa käytettiin myös näytelmässä, yhdessä kohtauksessa yksi näyttelijöistä tosin sanoi: "kymmenen pientä neeke..sotilasta". En tiedä, oliko kyseessä vahinko vai tahallinen "virhe". Tosin näytelmää oli esitetty jo 10 kertaa ja harjoiteltu ties kuinka kauan, vahingon mahdollisuus oli aika pieni.

Näytelmä sijoittuu jonkinlaiseen lomakotiin autiolla saarella. Hovimestarin ja taloudenhoitajan lisäksi paikalle on kutsuttu kahdeksan vierasta, kutsujina kaikille tuntematon Owenin pariskunta. Ensimmäisenä iltana hovimestaria on ohjeistettu soittamaan Joutsenlaulu, mutta levyllä onkin musiikin sijaan herra Owenin puhe, jossa hän syyttää kaikkia paikallaolijoita rikoksista, kutakin yhdestä paitsi hovimestaria ja taloudenhoitajaa, jotka ovat pariskuntana tehneet yhdessä rikoksen.

Teatterin aulassa kiellettiin spoilaamasta, mutta olettanen kaikkien lukijoiden arvaavan muutenkin, että näytelmässä jokainen kuolee parin seuraavan päivän kuluessa eri tavalla, ja jäljelle jääneet arvuuttelevat, kuka heidät tappoi. Kunnes jäljellä on enää se yksi.

Se juonesta. Mutta sitten teatterista. Riihimäen nuorisoteatteri on kyllä vuonna 1991 perustettu laajaa teatteritaiteen perusopetusta antava yhdistys, opetusta annetaan 7 - 18 (21) vuotiaille, riippuen siitä minkä ikäisenä on aloittanut. Mutta tässä näytelmässä esiintyjät eivät olleet noita oppilaita, muutama ehkä entinen oppilas, mutta useimmat eivät. Ja lähes varmasti voin sanoa, että kaikki olivat ainakin yli 25-vuotiaita, ja pari miesnäyttelijää taisi jo olla eläkeiässsä. Muutama tuttu myös hyvinkääläisestä Teatteri Päivölästä.

Ja todella hyvin olivat harjoitelleet. Ei unohduksia, ei kompurointeja kaksikerroksisissa lavasteissa...erittäin hyvä näytelmä, voin suositella, kolme näytöstä vielä jäljellä. Käsiohjelman puute hieman ihmetytti, olisi ollut helppo tehdä tietokoneella ja vaikka kopioida mustavalkoisena; samoin teatterin aulassa olleet mainostekstit olivat käsin kirjoitettuja (vinkkinä teatterille: oppilaista varmaan löytyisi joku, joka osaisi ne tehdä ja taittaa).

Lavasteista puheen ollen: lavasterakennelma esitti todellakin kaksikerroksista taloa sisältä, alakerrassa jonkinlainen oleskeluhuone, portaat yläkerran käytävään, jossa ovia huoneisiin. Yläkerta näytti kestävän hyvin, todella tukevasti rakennettu vain tätä näytelmää varten. Mutta toisin kuin Hyvinkäällä, lavasteet saavat olla paikoillaan koko ajan, koska muita käyttäjiä ei ole. Näytelmää esitetään 21.9. - 2.11.2019, elokuvaesitykset samassa paikassa alkavat 3.11.2019. Ilmeisesti lavasteet on tarkoitus purkaa tuon yhden vuorokauden aikana niin, että tilalle saadaan valkokangas.

Paikka on siis Kino Sampo, yksi Suomen vanhimmista elokuvateattereista, aloittanut vuonna 1917, ja toimii edelleen myös elokuvakulttuuriyhdistyksen teatterina yhteistyössä Riihimäen nuorisoteatterin kanssa.

Ja lopuksi se runo:

Kävi kymmenen pientä sotilasta yhdessä pöytähän,
vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä sotilasta illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä sotilasta onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

Ja seitsemän pientä sotilasta sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä sotilasta palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä sotilasta oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä sotilasta merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

Käy kolme pientä sotilasta nyt eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä sotilasta rannalla vieretyksin.
Kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin

Vaan yksi pieni sotilas ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

Elokuvissa: Late Lammas -elokuva: Farmageddon

Yli 3 ja puoli vuotta siitä, kun näimme edellisen ja ensimmäisen Late Lammas -elokuvan. Tottakai tämä jatko-osa oli nähtävä!

Tällä kertaa alien Lu-La päätyy maapallolle, vaikka oli vain halunnut kokeilla vanhempiensa "autoa" eli lentävää lautasta. Pieneesä Mossingtonissa seuraa paniikkia, intoa pyydystää alien ja ahneutta yrittää rahastaa tapahtumalla. Lopulta Lu-La saa lähetettyä viestin vanhemmilleen, jotka käyvät noutamassa hänet kotiplaneetalle.

Jotenkin muistaisin, että elokuvassa Pikku kananen (Chicken Little, 2005) olisi ollut samantapaista juonentynkää: maapallolle eksyy pikkualien, jonka vanhemmat sitten noutavat ja aiheuttavat yleistä paniikkia. Voin muistaa väärinkin.

Joka tapauksessa tämä toinen Late Lammas -elokuva oli ainakin yhtä hauska kuin ensimmäinen; paljon viittauksia elokuviin, TV-sarjoihin ja muihin ilmiöihin, jotka lapsikatsojilta todennäköisesti menivät ohi. En ymmärrä, miksi Riihimäellä tätä esitettiin arkisin vain ennen neljää, vaikka monet työssäkäyvät aikuisetkin varmasti olisivat halunneet katsoa.