Olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan (vuodelta 1959) ja minisarjan (2000), ja lopultakin löysin kirjastosta alkuperäisen kirjan. Tämä ei ole minkään vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvaus, vaan tulevaisuudeton vaihtoehto.
Kirja sijoittuu Australiaan 60-luvun alussa; puoli vuotta aiemmin on päättynyt Albanian ja Israelin konfliktista maailmansodaksi laajentunut sota, jonka aikana on pohjoisella pallonpuoliskolla pudotettu ainakin 4700 atomipommia. Kaikki elämä maapallolla lukuun ottamatta Australian, Afrikan ja Amerikan eteläisimpiä osia on kuollut, ja noissakin paikoissa vain odotellaan ydinsaastepilvien saapumista ja loppua.
Kirjan alussa on vuodenvaihde, ja loppu on tulossa elokuussa. Ihmiset suhtautuvat asiaan kummallisen ristiriitaisesti; ei paniikkia, tulevaisuutta suunnitellaan, vaikka kaikki tietävät, miten tulee käymään...
"Voitko kuvitella mielessäsi tuota kaikkea, Dwight? -Mitä tarkoitat? - Kaikkia noita kaupunkeja, peltoja ja maalaistaloja, joissa ei ole ketään elossa, ei yhtä ainoaa olentoa. Ehdottomasti ei ketään. En vain aivan yksinkertaisesti voi käsittää sitä. -En minäkää. Enkä edes halua käsittää. Haluan ajatella kaikkea sellaisena kuin se oli aikoinaan...Kaikki tuttavani tuntuvat minusta eläviltä. He asuvat entisissä kodeissaan Yhdysvalloissa samanlaisina kuin ennenkin. Haluan heidän pysyvän yhtä elävinä mielessäni ensi syyskuuhun saakka."
Dwight Towers on sodasta pelastuneen amerikkalaisen sukellusveneen kapteeni, joka puhuu vaimostaan ja lapsistaan kuin nämä olisivat elossa Connecticutissa. Pariskunta Peter ja Mary Holmes tekevät monivuotisia puutarhasuunnitelmia:
"Haluaisin istuttaa tähän kukkivan kumipuun, juuri tähän. Luulen, että se olisi ihanan näky kesällä. -Vie noin viisi vuotta ennen kuin se kukkii, huomatti Peter. -Mitä sillä on väliä! Siinä kumipuu olisi ihana, sininen meri taustanaan. Se näkyisi makuuhuoneen ikkunasta."
Vain parikymppinen Moira ottaa lähellä olevan lopun edes joskus puheeksi:
"Joku täällä on hullu. En vain tiedä, minä vai he? -Miksi sinä sanot noin? -Eiväthän he ole täällä enää edes kuuden kuukauden kuluttua. Minä en ole täällä. Sinä et ole täällä. He eivät tarvitse mitään vihanneksia ensi vuonna."
On jotenkin epäuskottavaa, että ihmiset ottaisivat asian noin tyynesti. Todellisuusessa ainakin osa hamstraisi hurjasti kaikkea mahdollista ja yrittäisi kaivaa ydinsuojia, joissa voisi elää kymmeniä vuosia. Itsemurhaluvut lisääntyisivät rajusti ja osa laittaisi kaiken ranttaliksi. Hirveää hysteriaa ja paniikkia joka tapauksessa.
Näille viimeisille ihmisillekin jaetaan ilmaiseksi syanidikapseleita, mutta kukaan ei ota niitä ennen kuin säteilysairauteen sairastuminen on jo varmaa. Dwight Towers vie sukellusveneensä ja jäljellä olevan miehistön avomerelle upottaakseen sen:
"Yhdysupseeri puki sanoiksi kysymyksen, joka oli äsken ollut hänen huulillaan: -Lähetänkö hinaajan teidän kanssanne, jotta se voi tuoda miehistön takaisin? -Sitä ei tarvita, vastasi Dwight."
Kirjassa on tietenkin hyvin ydinaseiden vastainen sanoma. Sen kirjoitusajankohtana (1957) kylmän sodan aikana ydinsodan uhka oli paljon suurempi ja todellisempikin kuin nyt. Ei tämä kirja silti mitenkään vanhentunut ole, ja aivan suositeltava luettavaksi.
Kirja on inspiroinut myös Sir Elwoodin Hiljaiset Värit -bändin levyttämän samannimisen kappaleen (levyltä Kymmenen tikkua laudalla vuodelta 1993).
Kirjassa sukellusveneen päällikkö Dwight Towers ja Moira Davidson keskustelevat mahdollisuudesta asua säteilysaasteen valtaamassa maailmassa, eristetyssä tilassa jossa on yllin kyllin muonaa ja vettä sekä suodatettua ilmaa. Mutta Dwight toteaa moisen olevan epärealisista. Ja niin sen voisi kuvitella olevankin.
VastaaPoistaYksi koskettavimpia kohtaloita tarinassa on nuoren kapteeni Peter Holmesin vaimo Mary, joka uskoo viimeiseen asti että aina on toivoa, ja suunnittelee juuri niitä istutuksia seuraavaksi vuodeksi. Vasta lopun ollessa lähellä, hän ensimmäistä kertaa konkreettisesti ymmärtää todellisuuden, kun hänen aviomiehensä ohjeistaa Marya itsensä ja heidän pienen tyttövauvansa surmaamisessa, jos hän sattuisi olemaan poissa.
Mutta Dwight Towersin tunteet eivät myöskään voisi katkerampia olla kun hän luotti oman perheensä pysyvän turvassa kotona, hänen itsensä ollessa sodassa, mutta kävikin aivan toisin. Sharon ja lapset kärventyivät ydiniskussa kotona, kun hän oli rintamalla, ja selvityi sodasta vahingottumattomana.