William Makepeace Thackeray: Turhuuden turuilla

Vaikka olen nähnyt useammankin filmatisoinnin (ainakin yhden elokuvan ja pari minisarjaa) tästä teoksesta, niin viimeisin, Ylen syksyllä esittämä tv-sarja sai minut lopulta lukemaan myös kirjan. Miksi? Sarjaa katsoessa tuntui useammankin kerran silti, että siinä hypättiin yli jostain; tapahtui asioita, joille ei tuntunut olevan mitään selitystä. Siispä lopulta lainasin kirjan.

Kirjan päähenkilö on Becky Sharp, jonka kirjoittaja kuvailee pyrkyriksi, naiseksi joka kieroilulla ja valheilla haluaa kohota syntyperäänsä ylemmäs. Kirja kyllä kuvailee hyvin aikansa (ja varmaan osittain nykyistäkin) englantilaista luokkayhteiskuntaa, jossa ihminen oli tuomittu pysymään siinä luokassa, johon oli syntynyt, ja muun tavoittelua pidettiin halveksittavana. Kirja on julkaistu 1847,  mutta sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun toiselle ja kolmannelle vuosikymmenelle; kirjassa mainitaan mm. Waterloon taistelu vuodelta 1915.

Seuraava lainaus on paitsi hyvä esimerkki kirjan koukeroisesta kielestä, niin ajan tavan mukaisesta suhtautumisesta ihmiseen heidän varakkuutensa mukaan:

”Turhuuden turuilla ihmiset aivan luonnostaan kiintyvät rikkaisiin henkilöihin. Jos kaikkein vaatimattomimmatkin ihmiset ovat taipuvaisia katselemaan rikkautta jokseenkin ystävällisin silmin (en näet usko kenenkään Britannian kansaan kuuluvan yksilön sanovan, ettei rikkaudessa olisi jotain kunnioitusta herättävää ja miellyttävää hänen silmissään tai ettei hän, kuulleessaan pöytänaapurinsa omistavan puoli miljoonaa, katselisi häntä varsin kiinnostuneesti – jos siis köyhät katselevat rahaa suopeasti, niin kuinka sitten vanhat maailmanmiehet eivät katselisi sitä hyvin silmin ja vielä paljon innokkaammin! Heidän luontainen taipumuksensahan jo panee heidät suhtautumaan ystävällisesti rahaan. Heissä herää aivan välittömästi ystävällisiä ja kohteliaita tunteita rahan mieltäkiinnittäviä omistajia kohtaan. Tunnen muutamia kunnianarvoisia henkilöitä, joilla ei mielestään ole oikeutta antautua ystävällisiin väleihin kenenkään muun kanssa kuin sellaisen, jolla on tietyt tulot tai yhteiskunnallinen asema. He päästävät tunteensa valloilleen vain sopivissa tiloissa. Yksi todistus tästä on se, että enimmät Osbornen perheen jäsenet, jotka näet eivät olleet viiteentoista vuoteen voineet ruveta sydämellisiin väleihin Amelia Sedleyn kanssa, mielistyivät yhden ainoan illan kuluessa neiti Swartziin niin kiihkeästi kuin kaikkein romanttisin ensinäkemän ystävyyden kannattaja suinkin saattoi toivoa.”

Kirjassa on muutamia hassunkurisia arvonimiä, kuten kreivitär von Butterbrod, Pumpernickelin perintöprinssi ja Humbourg-Schlippenschoppenin prinsessa sekä muutamia muita; kuvastavat hyvin kirjoittajan mielikuvitusta.

Kirjassa on noin 700 sivua, ja menihän sen lukemiseen aikaa, pari kertaa täytyi lainakin uusia kun en jaksa kovin paljon yhteen menoon lukea. Klassikkoromaaneista kiinnostuneille voin suositella; oli kuitenkin yllättävän helppolukuista tekstiä.

Työttömyyskatsaus 2/2019

"En jaksa odottaa, että työttömien määrä vähenisi sille tasolle,
 että niistä ei tarvitsisi enää välittää."

Helmikuussa julkistettiin perustulokokeilun ensimmäiset tulokset. En tiedä, mitä kokeilulta edes odotettiin, mutta työllisyys ei kohentunut, joten kokeilu tuomittiin täysin epäonnistuneeksi. Täysin sivuutettiin se, että kokeiluun osallistuneiden hyvinvointi kasvoi. Työttömien keskusjärjestön toiminnanjohtaja Jukka Haapakoski ei ymmärrä blogikirjoituksessaan 11.2.2019, miksi hyvinvoinnille ei anneta mitään merkitystä:

"Mielestäni ajattelu, jossa vähätellään työttömien hyvinvointia, tai väitetään, että ”laiskoja” työttömiä täytyy patistella työmarkkinoille, on vaarallista puhetta. Jos tämä työttömiä halveksuva asenne on sosiaalipalvelujärjestelmän lähtökohta, työvoimareservin työkyky heikkenee entisestään."

Mitä työttömille halutaan? Raivoa ja stressiä, vai hyvinvointia ja tulevaisuususkoa?

Onko työttömällä oikeutta voida Suomessa hyvin, vai uhrataanko työttömien hyvinvointi taloudellisten kannustimien pyhällä alttarille? Onko työttömän hyvinvoinnilla ja terveydellä mitään merkitystä?"

Tietokirjailija Asta Leppä ihmettelee Ylen kolumnissa 12.2.2019, että "on aikamoinen paradoksi, että juuri silloin kun ihminen on heikoilla, hänen pitää olla poikkeuksellisen vahva apua saadakseen.

Nyt moni julkinen taho tuntuu luottavan asiakkaisiinsa vieläkin vähemmän. Työttömiin kohdistuvat toimenpiteet ovat tästä hyvä esimerkki. Kerta toisensa jälkeen lähtöoletus on, että työtön on työtä vieroksuva pummi – ns. vastikkeellisessa sosiaaliturvassa ihminen on lähtökohtaisesti huijari."

Yli 140 000 allekirjoittajaa viime vuonna kerännyt kansalaisaloite aktiivimallin kumoamiseksi käsiteltiin eduskunnassa, ja tietenkin hylättiin.

”Kun täällä on moneen kertaan vedottu siihen, että aktiivimallin epäonnistumista muka jotenkin osoittaa se, että kaikki työttömät eivät ole täyttäneet aktiivisuusehtoaan, niin sehän perustuu kummalliselle logiikalle. Voisi kysyä, mikä olisi se lopputulema, jonka nojalla oppositio pitäisi aktiivimallia onnistuneena”, Vartiainen kummastelee.

Hän katsoo, että jos kaikki työttömät olisivat täyttäneet aktiivimallin aktiivisuusehdon, se olisi yhtä helppoa kuin ”valon napsauttaminen päälle katkaisijasta”. Työllisyysvaikutuksia tällaisella mallilla tuskin kuitenkaan olisi, Vartiainen aprikoi.

”On ilman muuta selvää, että meidän pitää aktivoida työttömiä, mutta keino ei voi olla se, että uimataidoton heitetään järveen ja sanotaan, että ui. Se ei voi toimia tällä tavalla”, toteaa puolestaan vihreiden Heli Järvinen. (Uusi Suomi, 19.2.2019)

"Ak­tii­vi­mal­li ei toi­mi. Se on työt­tö­myys­tur­van leik­ku­ri, ei­kä juu­ri muu­ta. Se sy­ven­tää työt­tö­män ta­lou­del­lis­ta ah­din­koa ja lan­get­taa syyl­li­syy­den vii­tan nii­den yl­le, jot­ka ei­vät syys­tä tai toi­ses­ta pys­ty ak­tii­vi­suu­seh­toa täyt­tä­mään. Mu­ser­ret­tu, syyl­lis­tet­ty ih­mi­nen ei ole lä­hem­pä­nä työl­lis­ty­mis­tä, vaan kau­em­pa­na. Tätä ei näh­tä­väs­ti ky­e­tä ym­mär­tä­mään.

Ny­kyi­sin työt­tö­myys näh­dään en­si­si­jai­ses­ti yk­si­kön vi­ka­na ja hä­nen vas­tuul­laan ole­va­na asi­a­na, ei yh­teis­kun­nan vas­tuu­ta ja roo­lia ha­lu­ta tun­nus­taa. Sa­ma­na päi­vä­nä kun ar­vos­tet­tu ja luo­tet­tu, osaa­va ja it­se­ään joh­ta­va työn­te­ki­jä jää työt­tö­mäk­si, luot­ta­mus hä­neen lop­puu. Ti­lal­le tu­lee kont­rol­lia ja pak­koa, ran­gais­tuk­sia ja hol­hous­ta." (SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta, Suomenmaa 1.2.2019)

"Kansanedustaja Pia Viitanen (sd.) muisteli, kuinka kysyi aikoinaan työministeri Jari Lindströmiltä (sin.), miksi tällainen malli täytyy tehdä väen vängällä – ja kuka tätä haluaa.

– Muistan, ministeri Lindström, että te vastasitte minulle jotakin tyyliin, että tämä nyt vain on tällainen kivi pullassa, joka nyt vain on nieltävä.

Viitanen ihmetteli vastausta jo tuolloin.

– Kyllähän nyt maalaisjärkikin sanoo, että mitä järkeä on leipoa pullaan kivi. Minä en ymmärrä sitä, että jos jopa esittelevät ministerit itse sanovat tätä kiveksi pullassa, niin miksi tällaista tuodaan. Tästä ei ole mitään hyötyä ja päinvastoin tämä loukkaa monia työttömiä ihmisiä. Eli tämä on kerta kaikkiaan käsittämätöntä. Otetaan kivi pois pullasta, ihan oikeasti, kerta kaikkiaan, hän vetosi.

Kansanedustaja Satu Taavitsainen (sd) löysi yhtymäkohdan Sipilän hallituksen politiikkaan Matteuksen evankeliumin jakeesta: ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltä kyllin, mutta joilla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on.”

Taavitsaisen mukaan se on tarkoittanut etujen kasautumista niille, joilla niitä on jo ennestään.

– Rikkaille on annettu rahaa, köyhiltä on otettu." (Demokraatti 19.2.2019)

Kansalaispuolueen kansanedustajaehdokas Jaakko Impola kirjoittaa Uuden Suomen puheenvuorossaan työttömiin kohdistuvasta vihasta ja vastikkeellisesta vs. vastikkeettomasta sosiaaliturvasta:

"Mitä ja miksi ns. vastikkeellisen turvan vaatijat oikeasti haluavat? Haluavatko he kaikki työttömät töihin valtiolle? Sinänsä outoa, että vastikkeellisuutta vaativat ovat poliittisesti yleensä ns. oikealla, koska kommunismisltahan tuo vaikuttaa. Toisaalta on outoa jos pitää tehdä työtä yksityisessä yrityksessä ja saada palkka valtiolta. Se vääristää kilpailua. Minun on kovin vaikeaa ymmärtää tätä kuviota muuta kuin pyrkimyksenä orjatyömarkkinoihin.

Ilmaista työtä tekee jo nyt noin 500 000 suomalaista. [5] Miksi heitä pitäisi olla enemmän? Mikä olisi riittävä määrä? Miksi kenenkään pitää tehdä työtä ilmaiseksi? Tekisitkö sinä, lukija?

Voisi myös ajatella, että vastikkeellista tuloa vaativat ehkä haluavat, että kaikki tuet otettaisiin pois. Mitä sitten tapahtuisi? Suomi muuttuisi kerralla kehitysmaaksi. Rikollisuus räjähtäisi käsiin, koska jostain varattoman on ruokansa saatava. Rikkaat joutuisivat asumaan muurien ympäröiminä. Tämä on todellisuutta monessa paikassa maailmassa. Kuka sellaista haluaisi Suomeen?"

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi 26.2.2019 artikkelissaan keinoja nostaa työllisyysaste 75 prosenttiin.

"Suomen työllisyysastetta on nostettava, jotta hyvinvointivaltiomme on mahdollista säilyttää. Helpot keinot työllisyysasteen nostamiseksi on jo käytetty ja nyt tarvitaan vaikeitakin ratkaisuja."

Ratkaisut olisivat niitä nyt jo työttömille tuttua sanahelinää: osallistava työvoimapolitiikka, osaamisen vahvistaminen, maahanmuuton lisääminen...Mutta todella oudolta kuulostaa yksi keino: 75 prosentin työllisyystavoite voi vaatia varusmiesten määrän vähentämistä.

Eli TEMin mielestä ihmisellä ei ole mitään muuta arvoa kuin työ. Olisin kuvitellut, että varusmiehillä ja -naisilla olisi vaikka jotain maanpuolustuksellista arvoa, mutta ei. Vain työn (tai "työn") tekeminen määrittää ihmisen arvon. Tämähän on menossa siihen, että armeijaan valikoidaan vain huippukuntoiset, huipputerveet valioyksilöt ja muut töihin tai työpal...työllistämistoimenpiteisiin. Alkaa kuulostaan 30-luvun meiningiltä eräässä europpalaisessa valtiossa....en taida sanoa missä.

Teatterissa: Metsänpeitto

Torstaina oli Teatteri Päivölän näytelmän Metsänpeitto ensi-ilta. Olen tällä viikolla pari kertaa ollut seuraamassa harjoituksia ja avustamassa lavasteiden kanssa, joten sain nähdä sen ilmaiseksi.

Aika outo, en ollut ikinä kuullutkaan sen nimisestä näytelmästä. Selvisi, että se on Hämeenlinnan Teatterista eläkkeelle jääneen Hannu Tyhtilän käsikirjoittama ja kantaesitetty Hämeenlinnan Eräs Teatterissa vuonna 2017, tuskin sen jälkeen ennen tätä Päivölän teatterin versiota missään.

Näytelmän ohjasi Hannu Tyhtilän kurssikaveri Seppo-Ilmari Siitonen, ja hän oli ilmeisesti saanut luvan lisätä siihen Helvi Juvosen ja monien muiden suomalaisten runoilijoiden runojen lisäksi myös musiikkia; oli Eino Leinon Nocturne, Immi Hellenin Paimenpoika ja monia muita, sekä erityisesti tähän näytelmään Eija Vedenpään säveltämä ja Arto Vedenpään sanoittama Laulu vanhustenhoidosta.

Näytelmä kertoo mummista, joka miehensä kuoleman jälkeen elää runomaailmassa. Hänen kolme lastaan tulevat käymään tuoden mukanaan ukin tuhkat, ja ovat huolissaan äidistään; yrittävät keksiä syitä sille, miksi eivät voi ottaa äitiään luokseen tai muuttaa äidin omaishoitajaksi. Kaikilla tuntuu oma elämäkin olevan tavalla tai toisella hukassa. Palvelutaloakin ehdotetaan, mutta se olisi liian kallis; kaikki säästöt menivät ukin hoitoon eikä suojeltua metsää saa hakata ja myydä.

Sisarukset lähtevät pesänselvitykseen, ja jättävät lapsensa mummin kanssa. Mummi haluaa mennä käymään lapsuudenkodissaan, autiotalossa Hiidenkorvessa, eivätkä lapset pysty häntä estämään. Kun lasten vanhemmat palaavat, he pelästyvät huomatessaan lapset ja mummin kadonneen. Lähtiessään kadonneita etsimään he eksyvät hetkeksi metsään itsekin.

Lapset ja mummi löytyvät, mutta muuten näytelmä jättää lopun avoimeksi; miten mummille käy, joutuuko hän palvelutaloon vai alkaako joku lapsista omaishoitajaksi?

Kyllähän tätä näytelmää joku paikallislehden kritikko kehui, omasta mielestäni se ei ollut erityisen hyvä. Ei kai huonokaan, jotenkin sekava vaikka jonkinlainen juoni olikin, mutta runoja oli ihan liikaa. Näyttelijät osasivat asiansa hyvin, harjoitteluaikaa ei ollut ollut kovin paljon.

Minulla kun on taipumus tarttua aina merkityksettömiin yksityiskohtiin, niin tässäkin: lavastus oli aika yksinkertainen, pöytä ja pari tuolia, ja ihan tavalliset putkirunkoiset tuolit autonpenkkeinä. Mutta: taustalle heijastettiin koko ajan kuvia, osa still-kuvia, jokunen video (tuuli heilutti lehtiä, kurjet lensivät). Kuvat olivat enimmäkseen metsäkuvia, mutta myös pari mökin kuvaa, punainen ja sinapinkeltainen mökki. Punaisen oli tarkoitus olla sisarusten lapsuudenkoti, keltaisen mummin lapsuudenkoti. Mökit kun vaan sattuivat näyttämään (ja varmaan olivatkin) lähes samanikäisiä, hyvin vanhoja hirsimökkejä. Tekstissä, joka sijoittuu nykyaikaan, puhutaan kuitenkin, kuinka "isä suunnitteli ja rakensi" sisarusten lapsuudenkodin. Vanhin veli on kohta täyttämässä 50, joten lapsuudenkoti on korkeintaan vähän yli 50-vuotias, rakennettu 50- tai 60-luvulla. Kuvien mökit taas olivat ainakin satavuotiaita. Ja punainen mökki oli muutenkin liian aution näköinen, mummi kuitenkin asui siellä edelleen.

Toinen kohta, johon ajatukseni tarttui: sisaruksista nuorin, työtön Venla miettii, saako hyviä vanhuspalveluja nykyään vain rahalla, ja kysyy, "mitä varten me veroja maksetaan?" Tähän isoveli Aleksis: "Ai sinä maksat? Työttömyyskorvauksista?" Tähän Venla selittelee jotain freelance-korvauksista valokuvauskeikoista. Minä olisin odottanut hänen sanovan, että työttömyyskorvauksistahan vasta veroja maksetaankin, 20 % Kelan työmarkkinatuestakin!

Ja vielä erikoinen yhteensattuma: viime vuonna on julkastu Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan sarjakuvateos Metsänpeitto, joka on ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi. Voittaja julkistetaan 22.3. Kirjalla ei ole mitään tekemistä näytelmän kanssa (paitsi nimi tietysti), mutta kirja oli mukana näytelmässä, se esiteltiin ukin luontokuvakirjana!

Kasarikirja

Lainasin vuodenvaihteen tienoilla ihan sattumalta silmiini osuneen Kasarikirjan. Kyse ei ole paisto- tms. kasareista, vaan 80-luvusta. Kirjassa on muistoja ja kuvia 80-luvun leluista ja leikeistä, ja se on ehkä ennemminkin suunnattu 80-luvulla lapsuuttaan viettäneille, mutta halusin lainata sen silti; vaikka varsinainen lapsuuteni osuikin 70-luvulla, lapsuuden loppu osui 80-luvulle.

Kirja on jaettu aiheittain kappaleisiin, ja tässä blogikirjoituksessani seuraan tuota jaottelua:

Pehmolelut

Kovin paljon en lapsena pehmoleluista välittänyt, en edes toivonut niitä joulu- tai synttärilahjaksi. Ensimmäisen kerran halusin pehmoleijonan jouluna 1979, mutta sain sen vasta seuraavana keväänä.

Barbiet

En ikinä, en koskaan ole sietänyt barbeja enkä muitakaan nukkeja.

Legot

Legot olivat ehdottomasti lempilelujani, ihan pikkulapsesta saakka, ja erityisesti hurmioiduin vuonna 1978 Suomen markkinoille tulleista Legoland-legoista. Siitä saakka toivoin joka joulu lahjaksi keltaista legolinnaa, mutta sain sen vasta kymmenvuotiaana, vähän liian myöhään. Mitään kalliita avaruus-legoja en koskaan uskaltanut edes toivoa.

Hevosleikit

Kyllä vielä 80-luvun alussa joskus laitoin pulkan keinuhevosen perään ja leikin, että se on reki.

Pihaleikit

Silloin tällöin. Olin luokkakaverini 10-vuotissynttäreillä vuonna 1980 ja siellä leikittiin 10 tikkua laudalla. Aivan outo leikki minulle.

Arki

Arki oli arkea (sen verran jo aikaa kirjan palauttamisesta, etten muista mitä siellä oli asiasta).

Juhlat

Juhlia ei kovin paljon ollut, korkeintaan kerran vuodessa. Serkkujen rippi- ja ylioppilasjuhlia, yhdet häät vuonna 1983. Yleensä käytin juhlissa samoja vaatteita kuin koulun kevätjuhlissa. 80-luvun alussa ei ikinä hametta, pari kertaa housut tai silloin supermuodikkaat kokohaalarit.

Lomat

1981 tein ensimmäisen etelänmatkani äitini kanssa Neuvostoliiton Sothsiin. En ymmärrä, miksi juuri sinne. Neuvostoliitto oli tietysti halvin lomakohde, mutta olisin mieluummin halunnut Odessaan tai Jaltalle. Koska edellisenä vuonna oli pidetty Moskovan olympialaiset, joita länsimaat olivat boikotoineet, niin myymättä jäänyttä olympiaturistirihkamaa oli joka paikassa myynnissä. Niinpä minullekin päätyi Miska-karhu useammassakin muodossa, mm. avaimenperänä.

Ruoka

Meillä kotona yleisin ruoka oli perunat ja ruskea kastike.

Harrastukset

Olisin niiiin kovin halunnut harrastaa ratsastusta, mutta meillä ei ollut siihen varaa. Neljännen ratsastustunnin jälkeen sanottiin, ettei meillä haaskata rahaa sellaiseen, mistä ei ole mitään hyötyä.
Eikä Vammalassa edes ollut mitään oikeaa ratsastuskoulua, yhdellä miehellä oli pari ravihevosta ja hän piti samassa tallissa paria hevosta ratsastuskäyttöön. Ei ollut ratsastuksenopettajia, ei!

Koulu

80-luvun alussa kiusaaminen alkoi pahentua. Juuri muuta en koulusta muistakaan.

Välitunnit

Silloin tällöin minut hyväksyttiin mukaan hyppäämään pitkää narua.

Kouluruoka

Välillä hyvääkin, mieliruokiani olivat makaroni- ja maksalaatikot, pinaatti- ja verilätyt, kesäkeitto… Inhottavinta oli, kun aloitin neljännen luokan vastavalmistuneessa koulun laajennusosassa, ja luokkamme sai yhden lukuvuoden ajan syödä ruokalassa. Ruokala osoittautui liian pieneksi yhden vuoden jälkeen, ja koska meidän luokka oli opettajan sanoi ”jo aiemmin tottunut syömään luokassa”, niin siihen sitten palattiin ala-asteen kahdeksi viimeiseksi vuodeksi. Eli lautanen oli taas pakko syödä tyhjäksi; opettaja jakoi ruoan, sanoi että pakko maistaa kaikkea. Vaikka kuinka olisi yrittänyt sanoa, että olen jo maistanut, tiedän että en tykkää, niin ei auttanut.

Nuortenkirjat

En lukenut myöskään nuortenkirjoja. En koskaan samaistunut nuorisoon, enkä jaksanut lukea nuortenkirjojen tyypillisiä tarinoita ensi-ihastuksista tai häiriköistä. Muutama vuosi meni juurikaan kirjoja lukematta, kunnes löysin aikuisten kirjat.

Sarjakuvalehdet

Aku Ankka oli ehdoton, myös Hevoshullua tilasin pari vuotta.

Lasten- ja nuortenlehdet

Suosikkia ostin ensin irtonumeroina, kunnes vuonna 1983 sain luvan tilata sen.

Lastenohjelmat

Ei tainnut 80-luvun alussa TV:stä tulla muuta kuin Pätkis. Ja tietysti Pikku Kakkonen, mutta se oli mielestäni ärsyttävän typerä jo silloin.

Musiikki

Meillä ei ollut koskaan levysoitinta, ensimmäisen oman radiokasettinauhurin taisin juurikin saada kymmenvuotiaana. Flashdance-elokuvan soundtrack-kasetin toivoin ja sain joululahjaksi jouluna 1983.

Tyyli

80-luvun muistettavin tyyli, neonvärit ja olkatoppaukset, tulivat muotiin vasta 80-luvun puolivälissä, en ollut silloin enää lapsi. Ala-asteella käytin enimmäkseen farkkuja tai vakosamettifarkkuja ja collegepaitoja.

Omituisena yksityiskohtana on jäänyt mieleeni, kun kesällä 1980 teimme vuokra-autolla kierroksen Itä-Suomessa, ja Punkaharjulla pysähdyttiin kahville (en ole aivan varma, mutta saattoi olla Kultakivi-niminen paikka), odottelin autossa ja siinä pihalla oli nuoria pelaamassa lentopalloa. Yhdellä pojalla oli satiinishortsit farkkujen päällä! Todella outoa, ajattelin. Sittemmin näin noihin aikoihin valmistuneen elokuvan, jossa oli käytetty samaa tyyliä, en vain millään muista elokuvan nimeä eikä Googlen kuvahaustakaan ole apua.

Tapahtumat

Ensimmäiset Vammalan Markkinat olivat jo vuonna 1978, mutta vielä 80-luvullakin ne olivat kesän merkittävin tapahtuma Vammalassa, jossa kaikki kävivät. Joskus 90-luvulla jotain muuttui, ja oli noloa käydä markkinoilla.

Lisäksi kirjassa on osioita, kuten toimintalelut, mielikuvitusleikit ja lastenkirjat, jotka eivät minua ainakaan enää 80-luvulla koskettaneet.

Tammi-helmikuun kirpparilöytöjä

Silloin tällöin vain tarttuu jotain mukaan...

• Desigual McBee -laukku (huuto.netistä)
• Neonraitaiset villasukat
• Pari Koziolin seinäkoristetta
• Pari pipoa
• Pieni laukkukoru / pussukka
• Hattu, jollaista olen etsinyt ties kuinka kauan
• Musta Torstain lippis
• Harmaa hapsuvillapaita

Työttömyyskatsaus 1/2019

Tammikuussa tuli sitten päättäjille ja muille ilmeisesti täytenä yllätyksenä sekin itsestäänselvä asia,
että koulukiusaamisella, työttömyydellä ja työkyvyttömyyseläkkeellä saattaa olla jotain yhteyttä.
Yhä nuoremmat saavat täyttä kansaneläkettä, otsikoi Uusi Suomi 6.1.2019 lievästi kauhistelevaan sävyyn.

”Kahdeksan kymmenestä täyden kansaneläkkeen saajasta sai työkyvyttömyyseläkettä mielenterveyden tai käyttäytymisen häiriön perusteella”, Kela tiedottaa.

Sitten kolme päivää myöhemmin, 9.1.2019, Yle uutisoi "Kiusaaminen on suuri uhka nuoren mielenterveydelle – joka kymmenes nuori joutuu kiusaamisen kohteeksi"

"Mielenterveysoireista kärsivien nuorten hoidossa olisi tärkeä selvittää, onko taustalla kiusaamista.
– Jos nuorta yritetään hoitaa vaikkapa ahdistuksen ja depression takia ja taustalla on piilossa olevaa kiusaamista niin hoito on usein melko tehotonta, toteaa HYKS:n Nuorisopsykiatrian linjajohtaja, dosentti Klaus Ranta."

Minä olen tiennyt tämän aina, ja sen, että kouluaikaisella kiusaamisella oli erittäin suuri vaikutus siihen, että päädyin pitkäaikaistyöttömäksi. Jos lukijaa kiinnostaa, muutamia kiusaamiskokemuksia parin viikon takaisessa blogipäivityksessäni.

Erilaiset professorit, ekonomistit ja dosentit ovat jatkaneet väittelyään tuloeroista, tulonsiiirroista ja muista köyhiä ja työttömiä koskevista asioista.

"Turun yliopiston taloustieteen professori Matti Virén arvostelee rajuin sanakääntein suomalaista tulonsiirtojärjestelmää Uuden Suomen blogissaan. Virenin mukaan tulonjakotilastot kertovat, että Suomeen on vuosien mittaan syntynyt mittava julkisen sektorin tulonsiirtojen varassa olevien ”uusi luokka”. (Iltalehti 4.1.2019) 

Ja tähän samana päivänä Kari Uoti (mikä lie lakimies) lisäsi Twitterissä: "Äänioikeus tulisi olla riippuvainen veronmaksukyvystä. Syntyminen sinne tai tänne ei ole relevanttia, vaan mitä saa aikaiseksi. Jos heittäytyy toisten elätettäväksi, ei ole oikeutettu päättämään elättäjiensä asioista."

Edelleen samana päivänä Iltalehdessä: SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta ei niele Turun yliopiston taloustieteen professorin näkemystä, jonka mukaan Suomeen on vuosien mittaan syntynyt mittava tulonsiirtojen varassa elävien ”uusi luokka”.

"On vähän vaarallista ja haitallista lähteä tekemään yhteiskunta-analyysiä tällaisen ryhmäajattelun pohjalta esimerkiksi niin, että työttömät ovat jotenkin eri ryhmä kuin työlliset. Kyse on samanlaisista ihmisistä, joilla sillä hetkellä sattuu vaan olemaan erilainen elämäntilanne. Nyt syntyy kuva, että jotkut ovat pysyvästi työssä ja jotkut pysyvästi työttömiä, jotka elävät ahkerien rahoilla. Ei se näin ole, Kaukoranta sanoo."

Etla eli Elinkeinoelämän tutkimuslaitos julkaisi 8.1.2019 listan tavoitteista seuraavalle hallitukselle. Ainakin vuorotteluvapaajärjestelmä pitäisi Etlan mielestä lopettaa kokonaan, mutta omituisin ehdotus oli tämä:

"Työttömyysturvaan liittyviä kannustinongelmia voidaan lieventää sovittamalla yhteen työttömyysturva ja eläketurva siten, että ansiosidonnaiset työttömyysetuudet vähentävät tulevaa eläkettä jonkin eläketason yläpuolella." (Iltalehti 8.1.2019)

Eli jos saat ansiosidonnaista työttömyysturvaa jossain vaiheessa elämää, se vähentäisi tulevaa eläkettä? Etla voi yrittää perustella tätä ehdotusta sillä, että pelko tulevan eläkkeen pienenemisestä "kannustaisi" etsimään nopeammin uuden työn, mutta kuten kaikki työttömät tietävät, töihin ei noin vain "mennä", jos töitä ei yksinkertaisesti ole. Ja pienentäähän se työttömyysaika joka tapauksessa tulevaa eläkettä ilman tällaista tuplarangaistustakin.

Tammikuussa jostain putkahti esille minulle aiemmin täysin tuntematon Promeq-hanke, jonka "keskeinen ajatus on tuottaa kansalaislähtöisiä malleja ja nivoa hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen toimet ja tarvittavat sosiaali-, terveys- ja työvoimapalvelut nykyistä koordinoiduimmiksi kokonaisuuksiksi tukemaan valittujen kohderyhmien terveyttä ja hyvinvointia sekä käyttää sosiaalista markkinointia tukemaan viestin perille menoa ja vuorovaikutusta. Sosiaalinen markkinointi tarjoaa myös uuden näkökulman ja menetelmän rakenteelliseen ja yhteisölliseen sosiaalityöhön."

Voisiko tuon ehkä jotenkin ymmärrettävämmin sanoa? No, joka tapauksessa hankkeen yhteistyötahoina on ainakin Sosiaali- ja terveysministeriö, Työ- ja elinkeinoministeriö, muutama kunta ja yliopisto sekä myös tuo työttömien syöjä, kokoomuksen äänitorvi Etla.

"Ensimmäinen PROMEQ-hankkeen politiikkasuosituksista korostaa monialaisen palveluohjauksen tarvetta pitkäaikaistyöttömien auttamiseksi. Tutkimuksen takaa löytyy ihminen, tutkija Sami Ylistö.

Tilastojen valossa työllisyystilanne on parantunut, mutta pitkäaikaistyöttömien näkökulmasta ongelmana on se, että monet siirtyvät kursseille, työllistämisjaksoille tai kuntoutukseen, jolloin heidän työttömyytensä katkeaa ministeriön tilastoissa, vaikka työttömyys jatkuisi toimenpidejakson jälkeen.

Sami Ylistö harmittelee viimeaikaisia poliittisia linjauksia ja työvoimapolitiikassa tehtyjä uudistuksia, kuten aktiivimallin käyttöönottoa, jotka sivuuttavat pitkäaikaistyöttömien työllistymisen ongelmat kokonaan. Työttömille lisätään velvoitteita, ja jos he eivät noita velvoitteita täytä, heitä rangaistaan.

Kun kaikille ei ole tarjottu realistisia resursseja tai mahdollisuuksia täyttää noita ehtoja, monet pitkäaikaistyöttömät ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa heidän työttömyysturvaansa leikataan.

”Se on mielestäni vähän kyseenalainen temppu, kukaan ei vielä tiedä, mitä se tarkoittaa esimerkiksi kansanterveyden näkökulmasta, että ihmisten ahdinkoa lisätään tällä tavalla”, Sami Ylistö toteaa."

Juu, ihan järkevää tekstiähän tuo on, mutta kun päättäjät eivät välitä.

6.1.2019 Helsingin Sanomat julkaisi pitkän ja ansiokkaan jutun otsikolla Niukka elämä lyö maahan. Jutussa on liian paljon kohtia, jotka voisin lainata tähän, joten laitan vain tämän linkin suoraan artikkeliin.

Toisaalta Talousssanomissa 10.1.2019 julkaistu Samuli Niinivuon kommentti "Sosiaaliturvamenot ovat paisuneet Suomessa hurjasti – hyvinvoinnista se ei kuitenkaan kerro mitään" tekee loistavan yhteenvedon aiheesta:

"Kun ihmiselle valkenee, että kaikista optimistisista lupauksista huolimatta hän tuskin koskaan nousee köyhyydestä, hänen ja yhteiskunnan välinen suhde alkaa muuttua jännitteiseksi. Tämä jännite on aistittavissa kommenteista, jotka Helsingin Sanomien jutussa säväyttivät. Köyhyyttä potevat ihmiset kertovat itsemurha-ajatuksistaan, puhuvat vihasta ja epäluottamuksesta, jota he ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan tuntevat.

Pitkään on uskottu – tahdottu uskoa – että riittää, kun absoluuttinen köyhyys kitketään. Riittää, kun ihmisellä on rahaa ruokaan ja vuokraan. Se ei kuitenkaan riitä. Ei ole riittänyt yli sataan vuoteen yhdessäkään länsimaassa, jos totta puhutaan. On nimittäin aivan eri asia elää köyhänä köyhien keskellä kuin köyhänä rikkaiden keskellä."

"Loppukevennyksenä" tammikuun kummallisin työttömyyteen liittyvä juttu:

"Tampereen kaupungin työllisyyspalvelut on ottanut käyttöönsä Kompassi-kyselyn, joka kysyy hyvin henkilökohtaisia asioita työttömältä. Erityisesti henkilökohtaisesta hygieniasta ja painoindeksistä kysyminen on herättänyt työttömissä ihmetystä ja vastustusta internetin keskustelupalstoilla.

Kyselyssä nämä kysymykset on muotoiltu näin: ”Huolehdin omasta kunnostani ja siisteydestäni?” ja ”Painonhallinta/BMI?” Kyselyssä kysytään myös työttömän maksuhäiriömerkinnästä ja mahdollisesta ulosotosta, jotka ovat hyvin luottamuksellisia asioita.

Kompassi-kysely on vapaaehtoinen, mutta kuten työtön ja pitkäaikaissairas Rosa, 38, sanoo, työttömät eivät koe tällaisia kysymyksiä tosiasiallisesti välttämättä vapaaehtoisiksi karenssin pelon takia.

”Nämä kysymykset ovat tosi intiimejä ja leimaavia. Ihan törkeitä kysymyksiä! Miten esimerkiksi painoindeksi liittyy työnhakuun? Ja mitä oikeutta viranomaisilla on kysyä luottotietoja? Jos tällaisista kieltäytyy vastaamasta, voidaan aina tulkita, että et ole yhteistyökykyinen. Sitten ei ole välttämättä rahaa edes ruokaan”. (Seura 25.1.2019) 

Olen samaa mieltä Rosan ja satojen muiden kanssa. Jos tuommoinen kysely osuisi kohdalleni, en tiedä uskaltaisinko karenssin pelossa jättää vastaamatta. Tai jättäisin, kunhan ensin olisin selvittänyt, miten mahdollisesta karenssista voisi valittaa ja saada sen peruttua.

Ja vielä pari lausetta omasta tilanteestani, joka tällä hetkellä on se, että sain lopulta sairauslomaa ja -päivärahaa helmikuun loppuun. Kuntoutustukea ei kuulemma samalla B-lausunnolla voi hakea, uusi lausunto pitäisi saada neurologian puolelta, mutta en saa koska aivokasvaimesta ei jäänyt selkeitä neurologisia työkykyyn vaikuttavia ongelmia, paitsi tolkuton väsymys, jota ei voi mitata ja jota näin ollen ei Kelan mielestä ole. 

Psyykkinen energia on niin lopussa tällä hetkellä, että annan ainakin toistaiseksi asian olla, en jaksa tapella enempää. Ja jään hartaasti odottamaan uutta hallitusta, joka toivon mukaan ensi töikseen peruu aktiivimallin.

Teatterissa: Peter Pan

Hyvinkääläisten koulujen ja Kulttuuriyhdistys Vilkastuksen yhteistyönä tehty Peter Pan -musikaali esitettiin yhteensä yhdeksän kertaa Hyvinkää-salissa, minäkin pääsin sen katsomaan eilen.

Tämä oli se Jukka Linkolan säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama Peter Pan, "minä olen Peter Pan, satuun teidät johdatan", joka on tehty Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1984. Englantilainen kirjailija J.M Barrie mainitsi Peter Panin ensimmäisen kerran kirjassaa vuonna 1902, teki tästä näytelmän vuonna 1904 ja seitsemän vuotta myöhemmin näytelmään perustustuvan kirjan.

Tuotannossa oli mukana 177 henkilöä, joista ehkä 100 lavalla. Oli kuoro, orkesteri, Hakasirkuksen nuoria...myös lukiolaisia ja muutama aikuinen. Tärkeimmissä rooleissa (Peter Pan ja Leena) oli kaksoismiehitys.

Odotin ehkä jotain vähän hallitsemattomampaa menoa, mutta aivan loistavasti ohjaaja oli onnistunut. Jotain turhaa viivyttelyä siirtymissä, mikä ilmeisesti johtui siitä, että eri ryhmät (orkesteri jne.) olivat harjoitelleet osuutensa erikseen eikä koko joukon läpimenoja ehditty harjoitella tarpeeksi. Myös sirkuslaisten osuudet oli sujuvasti liitetty esitykseen, mitä nyt ehkä yksi turhan pitkä taisteluakrobatiajakso.

Vuorosanat osattiin todella hyvin, ei minkäänlaista takeltelua. Myös laulut kulkivat kauniisti; tietysti niihin rooleihin, joissa vaadittiin sooloesityksiä, oli valittu "pitkän linjan" musiikkiluokkalaisia. Hakasirkuksen nuoret olivat erittäin taitavia, nuorimmat ala-asteikäisiä ja jokunen yläasteelta. Ilma-akrobatia liinoissa ja renkaalla oli upeaa seurattavaa, varsinkin kun tekijöinä oli alle 10-vuotiaita tyttöjä, paras temppu taisi olla se, kun kaksi tyttöä ajoi ympyrää yksipyöräisillä ja kannattelivat välissään tankoa, jolla kolmas tyttö teki erilaisia trapetsiliikkeitä!

Kuva: Vilkastus

Tarinahan on se vanha tuttu, kertomus pojasta joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Siihen ei ollut lisätty mitään uutta ja yllättävää, ja puvustuskin lähes samanlainen kuin useimmissa Peter Pan -musikaaleissa (aiheesta on siis tehty myös Broadway-musikaali jo vuonna 1954, jota on siitä lähtien esitetty teattereissa ympäri maailmaa). Lavastus sen sijaan oli erilainen; hyvin yksinkertainen ja vähän liikuteltavia osia; kuorolava toimi välillä laivana, vain masto piti nostaa. Ja krokotiilin idea oli aivan loistava: iso pää, jonka sisällä pari nuorta naista liikuttelemassa silmiä, ja ties kuinka monta lasta kannattelemassa muuta ruumista ja häntää, jotka olivat pelkkää kangasta, ja koska krokotiili laskeutui näyttämölle katsomon portaita pitkin, toinen kylki oli muodostettu sateenvarjoista, jotta nämä lapset eivät näkyneet!

Kaikki yhdeksän näytöstä olivat loppuunmyytyjä, suurin osa katsojista kyllä selvästi osallistujalasten omaisia. Muuten voisin suositella, mutta näytökset loppuivat eilen.