Alku
Ensimmäiset kiusaamismuistot ovat ajalta ennen koulua, seurakunnan päiväkerhosta. Olin erilainen, olin leikkinyt enimmäkseen poikaserkkujeni kanssa enkä ymmärtänyt naapuruston tyttöjen leikeistä mitään. Päiväkerhossa oli aina kerhopäivän päätteeksi leikkihetki; tytöt vetäytyivät yhteen nurkkaan, jossa oli nukkekoti ja muita tyttöjen leluja, pojat toiseen nurkkaan jossa oli pikkuautoja ym.
En halunnut tyttöjen nurkkaan, koska en osannut nukkeleikkejä. Pojat eivät huolineet poikien nurkkaan. Muutaman kerran jäätiin erään pojan kanssa leikkimään siihen puoliväliin; pöytä oli laiva tai saari, lapsillahan on loputon mielikuvitus eikä erityisiä leluja tarvita. Mutta kerhon ohjaajat eivät jostain syystä hyväksyneet tätä vaan tulivat ajamaan meidät ”omiin nurkkiimme”. En edelleenkään ymmärrä miksi.
En tiedä johtuiko tästä vai jostain muusta, että muiden silmissä leimauduin oudoksi. Kerran eväitä syödessä yksi poika sanoi, että kaikki ne jotka syövät tässä pöydässä voileipäkeksejä, ovat hulluja. Vaivihkainen silmäys ympäri pöydän, ja olin ainakin sinä päivänä ainoa, jolla oli eväänä voileipäkeksejä.
Joku voi ajatella, että eihän tuo nyt mitään, mutta se oli alku paljon, paljon pahemmalle.
Ensimmäinen luokka
Koulussa olin edelleen erilainen monessakin mielessä: asuin isovanhempieni luona, ja oikea silmäni karsasti. Enkä koskaan oppinut niitä tyttöjen sosiaalisia pelejä tyyliin: ”Tänään en oo sun kaa, mut voiksä huomenna olla mun kaa silti?”
Ekalta luokalta muista tapauksen, kun yksi luokan poika vei pulpetilta vihkoni. Pyysin antamaan sen takaisin, ja opettaja lähetti minut käytävälle, koska olin hänen mukaansa huutanut, vihkon ottajalle opettaja ei sanonut mitään. Opettajan taholta todella epäreilua kohtelua.
Toinen luokka
Toisella luokalla joukko luokkani tyttöjä jäi kiinni poikien vessaan kurkkimisesta välitunnilla. Koulu oli sellainen vanha 50-luvun rakennus, jossa käynti vessoihin oli ulkokautta. He syyttivät myös minua osallistumisesta. Sanoin opettajalle, että enhän ole ikinä sen tyttöporukan kanssa välitunneilla enkä muutenkaan, miksi siis nyt. Ei auttanut, sama jälki-istunto minullekin vaikka olin syytön.
Kolmas luokka
Kolmannella kiusaaminen paheni, koska luokanopettaja antoi muille oppilaille käytöksellään merkin, että se on hyväksyttävää.
Syksyllä loukkasin isovarpaani kotona; varvas oli tosi kipeä ja turvonnut, en voinut osallistua
liikuntatunnille. Opettaja hyvin ilkeästi sanoi, että ”Rantanen yrittää sitten parantaa sen varpaansa!”. Hän siis ei uskonut minua lainkaan, niin eivätpä sitten oppilaatkaan.
Talvella oli hiihtokilpailu. Osallistuin, mutta hiihdin väärän ladun. Seuraavalla viikolla oppilaille jaettiin Hopeasompa-tarrat. Opettaja antoi sellaisen ensin minullekin, mutta luokan takaosassa istui tyttö, joka oli ollut sairaana hiihtokilpailupäivänä. Hän ei saanut sen vuoksi tarraa, ja samalla opettaja kääntyi luokkaan päin ja kysyi: ”Rantanenhan hiihti väärän ladun. Eihän hänellekään kuulu tarraa?” Ja marssi liioitellun näyttävästi luokan etuosaan ja tempaisi tarran pulpetiltani. Vieläkin olen sitä mieltä, että ne tarrat olisi pitänyt jakaa osallistuneille, hiihtipä sitten oikean tai väärän ladun.
Taisi olla jo kevätlukukausi, kun tapahtui kolmannen luokan pahin: Olin yhden luokan tytön kanssa sopinut, että syödään nopeasti ja päästään välitunnille ekoina, niin saadaan pallo (pojat yleensä veivät kaikki pallot). Näin tehtiin, lähdin ensimmäisenä ja se tyttö heti minun jälkeeni (syötiin siis luokassa, lautaset jätettiin tarjoilukärryyn). Saimme pallon ja menimme sitä heittelemään kentän äärimmäiseen nurkkaan.
Jonkin ajan kuluttua opettaja marssii meitä kohti takki auki (hän oli muutenkin olemukseltaan Paavo Lipposen kaltainen, leveäharteinen kyrmyniska). Ja huutaa jo kaukaa: ”Rantanen, jätit ruokaa!” Olin ihan ulalla, en varmasti ollut jättänyt. Toinenkin tyttö sanoi, että en jättänyt, hän lähti heti jälkeeni. Opettaja väitti edelleen, että olin jättänyt, lähti sitten marssimaan poispäin sanoen kovaan ääneen: ”Tämä selvitetään vielä!”
Välitunti päättyi ja palasin luokkaan. Kaikki muut lautaset oli viety pois, se yksi lautanen jossa oli pieni perunanpala ja vielä pienempi lihapala oli jätetty opettajanpöydän kulmalle (ruokana siis oli ollut lihaperunakeittoa, joka oli yksi suosikkiruokani koulussa), ja oppilaat huusivat: ”Syöt sen! Syöt sen!” En syönyt, mutta otin lautasen ja lähdin viemään sitä keittolaan. Yksi poika roikkui paidassani koko matkan alakerran keittolaan ja takaisin kiljuen sitä samaa. Pelkäsin, että lempipaitani repeää, mutta poika oli niin pieni ja kevyt että siltä sentään säästyin.
Sillä välin opettaja oli palannut luokkaan, ja sanoi edelleen selvittävänsä asian. Niin, että jokainen oppilas vuorollaan tulee eteiseen, jossa opettaja siis odotti. Aloitettiin edestä, siitä rivistä jossa istuin. Ensimmäinen oppilas oven taakse, viipyi muutaman sekunnin. Toinen ja kolmas samoin. Minun vuoroni; opettaja huusi ja haukkui minua ainakin vartin ja tuli sitten minun perässäni takaisin luokkaan sanoen: ”Asia on selvitetty.”
Ja mikäs käsitys tästä jäi muille oppilaille: minä olin syyllinen ja valehtelija.
Joku toinen kerta opettaja vaati minut käytävälle vain valittaakseen siitä, että kirjoitan liian isoa käsialaa. Minulta kun kuluu kolme ainekirjoitusvihkoa siinä ajassa kuin muilta yksi. Aloin pienentämään käsialaani, muutaman vuoden päästä se oli niin pientä, että yläasteen opettajat valittivat siitä. Ja lukiossa uhkailtiin, että jos en ala kirjoittamaan isompaa, jouduin kirjoittamaan yo-kirjoitukset kirjoituskoneella yksin jossain pienessä kopissa, mikä ei siis ollut silloin mikään miellyttävä ajatus.
Kolmannen luokan lopussa piti valita, ottaako teknisen vai tekstiilityön. Olisin halunnut valita teknisen työn, mutta kun selvisi, että olisin ollut siellä ainoa tyttö, niin en missään tapauksessa voinut edes kuvitella meneväni samaan luokkatilaan niiden pahimpien kiusaajien ja sen opettajan kanssa, luokkaan jossa olisi saatavilla kaikki terävät työkalut, joilla voisi tappaa tai aiheuttaa pysyviä vammoja.
Neljäs luokka
Neljännellä luokalla edelleen sama opettaja, ja tilanne paheni. Kerran hän vaati minut ja erään toisen tytön eteiseen, syytti minua lunttaamisesta, koska minulla oli samat virheet kuin sillä toisella. Sanoin, että enhän minä edes olisi nähnyt sinne saakka, missä se toinen istui! En varmasti luntannut. Opettaja päästi toisen tytön takaisin luokkaan ja vei minut välinevarastoon. Hän halusi huutaa niin, että käytävältä se olisi kuulunut ovien läpi luokkiin. Seurasi loputtomalta tuntuvat minuutit huutoa ja haukkumista asioista, joita en ollut tehnyt. Kerran hän nosti kätensä kuin lyödäkseen, olin täysin shokissa. en ymmärtänyt tilannetta yhtään. Lopulta hän ei sitten kuitenkaan lyönyt eikä muutenkaan koskenut, onneksi edes niin.
Viidennellä vaihtui luokanopettaja, mutta ei juurikaan parempaan. Oppilaat keksivät, että hänelle voi kertoa mitä tahansa valheita minusta ja hän uskoo tai on ainakin uskovinaan. Vähintään kerran viikossa välitunnin jälkeen joku oppilas kävi sanomassa; ”Opettaja! Rantanen tönäisi!”, ”Opettaja! Rantanen irvisti!”, ”Opettaja! Rantanen kiroili!”, ”Opettaja! Rantanen näytti kieltä!”, Rantanen sitä, Rantanen tätä…
Ja joka kerta opettaja antoi minulle 25 minuuttia jälki-istuntoa. 25 minuuttia siksi, että koululla oli yhteinen jälki-istuntokirja, jonne piti merkitä kaikki puoli tuntia tai pidemmät jälki-istunnot. Olisivat muut opettajat alkaneet ihmetellä, miksi se yksi Rantanen on aina jälki-istunnossa…
Viides ja kuudes luokka
Viidennen ja kuudennen luokan aikana kiusaamisesta tuli aivan jatkuvaa, se liittyi jollain tavalla ihan kaikkeen ja se oli yleisesti hyväksyttyä. Luokassa oli ne pahimmat kiusaajat, ne, jotka kiusasivat silloin tällöin ja ne loput, jotka näkivät kaiken, mutta eivät puuttuneet mitenkään. Kukaan ei halunnut olla silloin (ja myöhemmin taas lukiossa) minun kanssani missään tekemisissä, aivan kuin minusta olisi tarttunut jotain epämääräisen inhottavaa, jotain jonka vuoksi heitäkin olisi alettu kiusata.
Kerran jollain kansalaistaidon tunnilla (tai vastaavalla) opettaja toi luokkaan kuulosuojaimet, joita kaikki vuorollaan kokeilivat. Pelkäsin jo etukäteen sitä, kun minun vuoroni olisi kokeilla niitä; jos laitan ne päähäni, muut oppilaat pilkkaavat, jos en laita, ne huutavat: ”Opettaja, Rantanen ei kokeillut kuulosuojaimia!”
Laitoin ne todella nopeasti päähäni ja otin heti pois, takarivistä huutoa: ”Katsokaa, kuinka tyhmältä Rantanen näyttää kuulosuojaimet päässä!” Opettajalta ei mitään reaktiota, vaikka hän ei voinut olla kuulematta.
Taisi myös olla viidennellä, kun kaikille tytöille annettiin vihurirokkorokotus. Vihurirokko kun saattaa aiheuttaa vakavia seurauksia sikiölle. Tulin rokotuksesta ja taas kovaäänistä huutoa: ”Nyt Rantanen voi ruveta hankkimaan rumia kakaroita!”
Epäonnekseni olin luokan tytöistä ensimmäisiä, joilla alkoi murrosikä. Poikien mielestä oli erityisen hauskaa yrittää välituntisin osua pallolla rintoihini. Viidennen ja kuudennen luokan ajan olin kaikille joko Rantasen lehmä tai Rantanen. Kukaan ei käyttänyt etunimeäni.
Vihasin rintoja, ja käytin pitkään liian isoja paitoja. Meni yli 20 vuotta, ennen kuin pystyin pukeutumaan avonaiseen toppiin julkisella paikalla.
Tapahtui myös kuudennella luokalla: eräällä välitunnilla olimme hyppäämässä narua. Minutkin aina silloin tällöin hyväksyttiin mukaan, ja myös luokan pojat hyppäsivät pitkää narua ihan mielellään. Olin pyörittämässä narua, kun ohi kulki poika, joka oli pahin kiusaajani, ja myös jonkinlainen luokan kingi. Joku sitten pyysi häntäkin mukaan hyppäämään, ja oli hänellekin selvää, että viimeksi tullut joutuu aina narua pyörittämään: ”Joo, voin kyllä tulla, mutta en koske samaan naruun johon Rantasen lehmä on koskenut.” Joku sitten lähti nöyrästi hakemaan toista narua koulun eteisestä.
(Olin yli 20 vuotta tämän tapauksen jälkeen töissä eräässä jalkapalloseurassa, joka järjesti joka vuosi nappulaturnauksen. Siellä otettiin kuvat kaikista osallistujajoukkueista, ja tämä henkilö sattui olemaan yhden joukkueen vetäjä. Hän tuli hakemaan niitä kuvia kisatoimistosta, jossa ojensin sitä kuvakuorta hänelle. Hän tuijotti pitkään kuorta ja kättäni vastenmielinen ilme kasvoillaan, ja lopulta olin jo laskemassa sitä kuorta takaisin pöydälle ja melkein sanomassa: ”No, ei sitä pakko ole minun kädestäni ottaa jos se noin vastenmielistä on.”, mutta siinä samassa hän kuitenkin otti sen kuoren.)
Joululomalla yksi luokan tytöistä piti synttärit, joihin oli kutsunut kaikki luokan tytöt. Paitsi tietysti ei minua. Kun loman jälkeen kuulin niistä synttäreistä, kysyin miksi hän ei kutsunut minua. Oli kuulemma unohtanut. Jälkeenpäin minulle selvisi, että hän oli kutsunut kaksi tyttöä, jotka nykykielellä olisivat varmaan pissiksiä (tai ei oikeastaan, mikä on naispuolinen vastine ”luokan kingille”?) ja nämä olivat asettaneet ehdoksi, että he tulevat vain siinä tapauksessa, että Rantasen lehmää ei kutsuta. Tietenkin sille synttärisankarille oli tärkeämpää saada vieraiksi heidät eikä minua.
(Vuosia myöhemmin tämä kyseinen tyttö löysi minut koulukaverit.com:sta ja muutama sähköposti vaihdettiin. Tuli kiusaaminen puheeksi, ja hän sanoi, että häntä kiusattiin mutta ei muka muistanut ollenkaan, että minua olisi kiusattu. En viitsinyt kertoa tuosta synttärikutsujutusta, lopetin silloin yhden muunkin syyn vuoksi sen sähköpostikirjeenvaihdon.)
Keväällä olin taas kerran hyppäämässä narua, kun taitoin nilkkani todella pahasti. Se oli niitä ”pari hyppyä ja sitten juosten pyörittäjän ympäri” tai jotain sen kaltaista. Siinä juoksemaan lähtiessä nilkkani vääntyi niin, että kehräsluu osui maahan ja nilkkaan sattui todella kovin. Jotenkin siitä pääsin seinän viereen, nojasin seinään ja polveeni ja oli todella huono olo.
Välitunnin jälkeen oli aamunavaus, muutama luokka seisoi riveissä yhdessä huoneessa. Opettajakin huomasin, että olin pyörtymäisilläni, kopautti olkapäähän ja sanoi, että voin istua.
Pahin kipu helpotti päivän aikana, pääsin jopa pyörällä kotiin. Oli onneksi perjantai, mutta olihan se nilkka vielä maanantainakin kipeä, turvoksissa ja edelleen aivan sinisenmusta. Sattui olemaan liikuntatunti, sanoin liikunnanopettajalle, etten voi osallistua, koska loukkasin nilkkani perjantain. Joku oppilas irvailevalla äänellä: ”Miten se nyt on nilkka, kun perjantaina se oli polvi?” Olin kyllä nojannut polveeni sen onnettomuuden jälkeen, nilkkaan kun on vähän vaikea nojata. Otin sukan pois ja näytin nilkan opettajalle. Silloinkin vielä joku huudahti, että olin vain värjännyt sen luomivärillä. Opettaja onneksi uskoi, näki turvotuksenkin ja epäili, että saattaa olla nivelsiteen revähdys.
Kuudennen luokan pari viimeistä viikkoa olivat yhtä helvettiä. Opettaja loukkasi jalkansa ja joutui jäämään sairauslomalle. Koska siihen mennessä kaikki arvosanat oli jo annettu, sijaisella ei ollut niin väliä, ja opettaja löysi sijaisekseen jonkun abin, nuoren miehen joka oli kirjottanut yo-kirjoitukset mutta odotteli vielä niiden tuloksia. Pahaksi onnekseni tämä abi sattui olemaan hyvä tuttu niiden pahimpien kiusaajieni kanssa, taisivat olla naapureita. Istuivat sitten opettajanpöydän vieressä ja pelasivat ristinollaa, ja muut oppilaat kiusasivat minua oikein olan takaa. Heittelivät ties millä, kävivät lyömässä, tönimässä, pistelemässä kynillä…Sijainen kysyi: ”Miksi te sitä kiusaatte?”. Vastaus: ”Se on hullu, sitä saa kiusata.” Vain naurahdus sijaiselta.
Kuudennen ja seitsemännen luokan välisen kesäloman aikana serkkuni pääsi ripille. Hän ja hänen isoveljensä olivat käyneet rippikoulun leirillä, samoin kuin kaikki lähipiirin nuoret. Luulin silloin, että leiri on ainoa mahdollisuus käydä rippikoulu. Koska tiesin, että isovanhempieni mielestä rippikoulun käyminen on aivan välttämätöntä, päätin ottaa asian esille hyvissä ajoin: En missään tapauksessa mene leirille! Pelkäsin henkeni puolesta; ellei minua yritettäisi hukuttaa järveen heittämällä, niin jotain muuta ainakin! Onneksi sitten selvisi, että rippikoulun voi käydä leirille menemättä.
Yläaste
Olin äärettömän helpottunut kun ala-aste loppui. Arvelin, ettei kiusaaminen voi jatkua niin pahana yläasteella, ainakaan siellä ei ole luokanopettajia, vaan joka aineessa eri opettajat. Olin osittain oikeassa, opettajat eivät osallistuneet enää kiusaamiseen, paitsi kotitalouden opettaja. Luokka jaettiin neljän oppilaan ryhmiin, paitsi se ryhmä, johon minä kuuluin: vain minä ja yksi pariskunta (en tiedä, voiko 13-vuotiaista käyttää sanaa ”pariskunta”, mutta kaikki tiesivät, että he seurustelivat). Ja olivat todella ilkeitä.
Kerran, kun teimme jälkiruoaksi rahkaa, he tunkivat nakinpalasia rahka-annokseeni, ja opettaja vaati minua syömään sen! En kyllä syönyt. Ja kun meidän ryhmällä oli siivousvuoro, toinen jahtasi minua lattiaharjan kanssa. Pakenin rappukäytävään, harjalla huitoja perässä ja opettaja huusi minulle, ettei luokasta saa poistua! Ei sanaakaan sille huitojalle. Kaikenlaista muutakin tapahtui, ja vaikka tiesin, että jos valitsen kotitalouden valinnaisaineeksi, opettaja vaihtuisi, mutta siltikin yksi vuosi riitti!
Kahdeksas ja yhdeksäs luokka menivät jotenkin. Potkimista, tönimistä, nimittelyä…sitä tavallista.
Lukio
Lukiossa tilanne paheni uudelleen. Fyysistä kiusaamista ja suoraa haukkumista oli vähemmän, mutta minut eristettiin täysin. Meni päiviä, että kukaan ei sanonut minulle sanaakaan. Pahinta lukiossa olivat liikuntatunnit, jolloin pelattiin pesäpalloa. Ja sitä pelattiin kaikki mahdolliset ulkoliikuntatunnit.
En ole koskaan nähnyt oikealla silmällä mitään, minulta siis puuttuu täysin 3D-näkö, jonka vuoksi olen tosi surkea kaikissa pallopeleissä. Pesäpallossa en koskaan saanut koppia, enkä osunut mailalla palloon. Koska kaikkien yleinen käsitys oli, että valehtelen siitä näköasiasta, että olen vain niin tyhmä ja huono ja siksi palan aina, niin oppilaat kehittelivät pesäpalloon uudet säännöt: vaihto kolmen palon jälkeen, paitsi sillä joukkueella jossa Rantanen on, neljän palon jälkeen. Opettaja hyväksyi tämän täysin. Käsittämättömän nöyryyttävää, olisi antanut vain luvan lähetä kävelylle tai jotain.
Loppulausunto
Tämä koulukiusaaminen on jättänyt pysyvät arvet. Olen äärimmäisen epäsosiaalinen ja tiedän, että kiusaaminen on osasyy siihen, että päädyin pitkäaikaistyöttömäksi (toinen syy on valmistuminen opinnoista pahimpaan lamaan vuonna 1992).
Tässä kun tätä kirjoitin, niin tunnen asiasta kovaa syyllisyyttä: oliko se kiusaaminen nyt oikeasti niin pahaa, pahempaakin ovat monet kokeneet. Niin kuin sekin poika, jonka pyörästä kiusaajat rikkoivat jarrut, ja kun poika lähti kotiin, ajoi jarruttomalla pyörällä suoraan auton alle. Hän ei ole kertomassa, mitä kaikkea muuta oli joutunut kokemaan sitä ennen. Tai ne monet, jotka on kaadettu vesilätäköihin, potkittu, hakattu mutta jääneet henkiin kertomaan kokemuksistaan.
Sitten on näitä julkkiksia, jotka otsikoihin päästäkseen kertovat, kuinka heitäkin kiusattiin ja kuinka he pääsivät siitä yli. Jos niitä juttuja lukee, ilmenee, että se kiusaaminen oli jotain lyhytkestoista, pari haukkumasanaa tai jotain muuta pientä. Mediaa tietenkin eniten kiinnostavat vain selviytymistarinat.
En ymmärrä, miksi kiusaamisesta käytetään juuri tuota vähättelevää ”kiusaamis”-sanaa, kiusaaminen on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä tai molempia. Itsekin olen tässä jutussa sortunut käyttämään sitä sanaa, sillä tavalla se saattaa olla kuitenkin muille ymmärrettävämpää. Kiusaaminen on väkivaltaa, ja sitä ei saisi ikinä hyväksyä.
Yksi pahimmista tavoista vähätellä kiusaamista on käyttää sitä ikivanhaa sanontaa: Rakkaudesta se hevonenkin potkii! Älytöntä. Kukaan, joka vähänkin tietää hevosten käyttäytymisestä, tietää että hevonen ei todellakaan potki rakkaudesta! Orit potkivat toisiaan reviiritaisteluissa, tammat pelosta tai puolustautuessaan. Joskus myös vihasta (tai ehkä sekin on pelkoa) nähdessään valmentajan tai ratsastajan, joka on aiemmin hakannut sitä samaista hevosta.
En myöskään ymmärrä sitä, että kiusaamisen uhria syyllistetään. Tämä on tuttua monelle kiusatulle. Yksi syyllistämisen muoto on se, että kiusaamisen uhrille halutaan määrätä masennuslääkkeitä, joskus terapiaa. Uhri ei pääse kokemuksistaan yli millään lääkkeillä. En kyllä tiedä, millä pääsee.
Moni varmaan muistaa Pekka-Eric Auvisen ja sen, mitä hän teki Jokelassa reilut kymmenen vuotta sitten. Mutta kuka muistaa, että hän oli koulukiusattu, jolle oli määrätty masennuslääkkeitä? Kiusaajat olivat päässeet kuin koira veräjästä ja hänestä oli tehty syyllinen kiusaamiseensa.
En ole väkivaltaan taipuvainen enkä koskaan olisi saanut asetta käsiini, mutta jos minut silloin pahimpina kiusaamisvuosina olisi pakotettu syömään masennuslääkkeitä, en voi olla varma etteikö minunkin mieleni olisi nyrjähtänyt. Onneksi silloin ei vielä tyrkytetty kiusatuille lääkkeitä.
Onni myös se, ettei silloin ollut vielä olemassa Kiva Koulu -ohjelmaa. Sehän on ihan vihoviimeinen keksintö: vertaissovittelua! Laitetaan kiusattu ja kiusaaja samaan pöytään ja muutama muu ”sovittelija”. Ei toimi mitenkään silloin, kun koko luokka on kiusaamisessa mukana. Ja antaa myös mahdollisuuden olla selvittämättä kiusallisia kiusaamistapauksia: Kun rehtori sanoo, ettei meidän koulussa ole kiusaamista, meidän koulu kuuluu Kiva Koulu -ohjelmaan, niin eipä siinä kiusatulla ole mitään mahdollisuuksia!
Ja sitten vielä ne ääliöt, jotka huijaavat hyväuskoisia ihmisiä myymällä puhelimitse Kouluturvaa-lehteä väittäen, että myyntitulot menevät koulukiusaamisen vastustamiseen. Olen saanut pari puhelinmyyjää aika hiljaiseksi, kun olen suoraan sanonut, ettei ole varaa tilata yhtään lehteä, koska olin koulukiusattu ja sen vuoksi nyt työtön.
Kiitos niille, jotka jaksoivat tämän kirjoituksen lukea. Ja pyydän anteeksi kaikilta, joita häiritsee se, etten pysty koskaan lopullisesti pääsemään näiden kokemusten yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti