Hilary Mantel: Kuningashuone

Kuningashuone on kolmas ja viimeinen osa trilogiassa, jonka ensimmäinen osa oli Susipalatsi ja toinen Syytettyjen sali. Nämä luin jo vuonna 2016, eivätkä ihan kaikki niiden tapahtumat olleet enää muistissa neljän vuoden jälkeen (luin tämän Kuningashuone-kirjan jo ennen joulua, mutta nyt vasta ehdin siitä kirjoittamaan). Kirjassa oli yli 900 sivua, eli enemmän kuin aiemmissa (n. 800 ja 500).

Kirja alkaa vuodesta 1536, Englannin kuningas Henrik VIII:n toisen vaimon Anne Boleynin mestauksesta, ja päättyy vuoteen 1540, kirjan minäkertojan Thomas Cromwellin, mestaukseen. Näiden neljän vuoden aikana Henrik VIII ehtii avioitua Jane Seymourin kanssa, joka kuolee vuonna 1537 vain noin vuoden kuluttua avioliiton solmimisesta ja 12 päivän kuluttua poikansa syntymästä.

Vuonna 1539 Thomas Cromwell järjesti Henrik VIII:n neljänneksi vaimoksi Anna Kleveläisen. Avioliitto kesti vain noin kuusi kuukautta tammikuusta heinäkuuhun 1540,  jonka jälkeen se mitätöitiin sillä perusteella, ettei sitä koskaan oltu pantu täytäntöön. Vain muutaman viikon kuluttua, 28.7.1540, samana päivänä kuin Cromwell teloitettiin, Henrik VIII avioitui viidennen vaimonsa, Katariina Howardin kanssa. Tämän avioliiton päättymisestä Katariinan teloitukseen ja Henrikin kuudennesta vaimosta, Katariina Parrista, kirjassa ei enää kerrota.

Niinkuin aiempienkin trilogian kirjojen kohdalla olen todennut, niin tässäkin historialliset faktat ovat oikein; henkilöiden keskusteluja ja ajatuksia ei tietenkään 1500-luvulla kukaan kirjannut ylös, joten ne ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Ja tässäkin kirjassa, niinkuin aiemmissakin, lukijaa saattaa häiritä se, että samoista henkilöistä käytetään eri nimityksiä eri tilanteissa. Näistä on kyllä lista kirjan alussa, mutta en ainakaan minä koko ajan jaksanut tarkistaa.

Tiivistämistä ehkä olisi kaivannut tämä(kin) kirja. Jonkin verraan turhaa toistetta, mutta välillä kyllä vähän liian epätarkkaakin kerrontaa. Silti ehdottomasti suositeltava, muillekin kuin historiasta kiinnostuneille.

Työttömyyskatsaus 1/2021

Tammikuun alussa julkaistiin Yle Areenassa paljon ennakkomainostusta saanut kolmiosainen kotimainen minisarja Sisäilmaa. Aivan äärimmäisen harvoin katson kotimaisia elokuvia ja tv-sarjoja, nyt katsoin tämän aiheen vuoksi.

Sarja oli muka draamakomedia, mutta ainakaan minä en kovin paljon komediaa tässä nähnyt; heti alussa yksi työntekijä tekee itsemurhan hyppäämällä katolta ja lopun aikaa kummittelee muille!

Väkisin on myös yritetty tunkea samaan sarjaan nyt niin muodikasta sisäilmaongelmaa, kauhuelementtejä, työpaikkaromanssia ja ties mitä. Homekoiria tiedän käytettävän, mutta ei niitä kahta kerrallaan tuoda yllättäen mihinkään koheltamaan!

Ja mitä tapahtuikaan niille 2000 pitkäaikaistyöttömälle, jotka yhden viikonlopun aikana kurssitettiin ja työllistettiin Anneli Tiaisen dementoituneen äitinsä nimiin perustamiin kuuteen yritykseen? Kortistosta pudotettiin, mutta maksoiko kukaan palkkaa? Kaikki työttömäthän myös tietävät, että viikonlopun aikana on mahdoton ilmoittaa työllistyneensä.

Yle on käyttänyt sarjan taustoittamisessa Uudenmaan TE-palveluita. No, enpä tiedä, missä se näkyi; ainakin kohtaukset täpötäydestä työvoimatoimistosta ja avoimet asiakaspisteet, joista kaikki kuulivat kaiken, eivät ole olleet tätä päivää enää vuosiin.

"Osatyökykyisten työllistymisestä on jo vahvaa näyttöä

Sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti jo vuonna 2012 silloisen sosiaali- ja terveysministerin Paula Risikon (kok) johdolla Osatyökykyiset työssä -ohjelman. Sitä seurasi Osatyökykyisille tie työelämään -kärkihanke (Ote), joka päättyi vuonna 2019. Ote-hanke toteutettiin yhteistyössä työ- ja elinkeinoministeriön, sote- ja vammaisjärjestöjen sekä työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Hanke koulutti noin tuhat työkykykoordinaattoria. He toimivat osatyökykyisten tukena työllistymisen polulla. He tuntevat palvelut, keinot ja etuudet. Myös lainsäädännön uudistuksia ajettiin läpi ja tuotettiin matalan kynnyksen palveluita sekä verkkopalvelu osatyökykyisten työllistymisen tueksi." 

Kirjoittajat Päivi Mattila-Wiro, neuvotteleva virkamies, sosiaali- ja terveysministeriö sekä Raija Tiainen, psykoterapeutti, työkykykoordinaattori (Helsingin Sanomat 9.1.2021)

Tämä oli täysin outo mielipidekirjoitus, joka vaati kirjoittamaan oman kommenttini:

"Tämän kirjoituksen mukaan Ote-hanke oli voimassa 2012-2019. Tuosta ajasta suurimman osan olin (osatyökykyisenä) työttömänä työnhakijana, mutta en muista kuulleeni enkä edes lukeneeni ko. hankkeesta yhtään mitään silloin, vaikka olen jo vuosia seurannut hyvin tarkkaan työttömyyteen liittyvää uutisointia.

Jo v. 2012 sain B2-lääkärinlausunnon vajaakuntoisen työllistämistukea varten, ja sain syksyllä 2013 kahden vuoden palkkatuen yksityiseen yritykseen. Yritys vain lopetti toiminnan jo vuoden kuluttua, joten minulla jäi vuosi palkkatukea käyttämättä.

V. 2015 TE-toimisto ehdotti työvalmentajan apua työpaikan etsintään; kukaan ei edelleenkään maininnut Ote-hanketta. Työvalmentaja kysyi noin 10 yrityksestä, ottaisiko joku minut ensin ilmaiseksi työkokeiluun, ja ainakin vuoden jatkon mahdollistaisi se käyttämättä jäänyt palkkatuki. Yksikään yritys ei huolinut. Tähän saattoi vaikuttaa se, ettei työvalmentaja kertonut yrityksille, miksi saisin sen vajaakuntoisen palkkatuen; kaikki arvelivat, että minulla on varmaan joku mielenterveysongelma, vaikka vajaakuntoisuuteni syy on väsymys ja uupumus sekä selkäkivut (ei siis ole tarkoitus mitenkään vähätellä mielenterveysongelmia).

Vuonna 2016 päädyin kotikuntani Janakkalan TYP:n järjestämään eläkeselvittelyyn. Useampikin TYP:n palaveri vuosina 2016-2018, ei sielläkään mitään mainintaa Ote-hankkeesta, vaikka ainakin vielä 2016 olisin pystynyt tekemään max. nelituntista työpäivää. 2017 alkoi ilmetä oireita, jotka sitten kesällä 2018 paljastuivat aivokasvaimen oireiksi.

Ja kun maaliskuussa 2019 pitkän sairausloman jälkeen päädyin taas työttömäksi työnhakijaksi, koko Ote-hanke taisi olla jo haudattu."

En kyllä edelleenkään tiedä, minne nämä kirjoittajien mainitsemat 1000 työkykykoordinaattoria on sijoitettu, ainakaan minä en ole tavannut heistä ainuttakaan eikä minua ole millään tavalla tuettu "työllistymisen polulla".

"Sanna Marinin (sd.) hallitus päätti poistaa niin sanotun eläkeputken asteittain vuodesta 2023 alkaen.

Tampereen kaupungin työllisyysjohtaja Regina Saari kertoo, että Tampereella on tähän asti ollut vuositasolla noin 100–150 velvoitetyöllistettyä.

– Kun eläkeputki poistuu, määrä voi hyvinkin kaksinkertaistua, Saari arvioi.

Samalla myös kustannukset paisuvat, mikä voi olla ongelma varsinkin pienille kunnille. Työllistämiseen varattu rahamäärä saattaa huveta vain tämän ikäryhmän hoitamiseen.

– Aikaisemmin kunnalle tuli yhden työttömän osalta yksi työllistämisjakso, minkä jälkeen hän pääsi ansiosidonnaiselle ja lisäpäivien kautta eläkkeelle. Kun työttömyysputken alarajaa on nostettu, näitä jaksoja on voinut tulla samalle ihmiselle parikin ja nyt uuden lakimuutoksen jälkeen ties kuinka monta." (Aamulehti 20.1.2021)

Noin äkkiä ajatellen minulle on se ja sama, poistetaanko eläkeputki; en koskaan kuitenkaan pääsisi siihen. Mutta tuo Saaren mainitsema seikka, työllistämiseen varatun rahamäärän hupeneminen vain tuon yhden ikäryhmän palkkatukiin, saattaa vaikuttaa siihen, että se vähäinenkin mahdollisuus, mikä minulla on ollut palkkatuella työllistymiseen, katoaa kokonaan.

Omasta tilanteestani ei kovin paljon uutta; kävin kuukauden alussa TAYSin sisätautipoliklinikalla, jossa lääkäri kyllä myönsi, että aivokasvainleikkaukset ja sädehoito ovat mahdollisesti pahentaneet väsymystäni, mutta ei kuitenkaan kirjannut asiasta Kantaan mitään. 

Emma Kline: Tytöt

Tämän kirjan löysin Riihimäen kirjaston vaihtohyllystä. Tartuin siihen, koska muistin jostain lukeneeni kirjasta, ja takakansitekstinkin mukaan sen taustalla on tositarina Charles Mansonin johtamasta kultista.

Samoihin aikoihin, kun luin tätä kirjaa, Yle Teema esitti pariosaisen dokumenttisarjan Manson ja pahuuden kultti (joka on nähtävissä Yle Areenassa vuoden 2021 loppuun). Elokuussa 1969 Manson yllytti 3 "perheensä" jäsentä murhaamaan näyttelijä Sharon Taten ja neljä muuta ihmistä. Tate ja hänen puolisonsa Roman Polanski asuivat vuokralla talossa, jonka aiempi vuokralainen, levytuottaja Terry Melcher, oli kieltäytynyt tuottamasta Mansonin levyn. Manson todistettavasti tiesi asukkaiden vaihtuneen, mutta ei luopunut suunnittelemastaan verilöylystä. Mansonin perhe surmasi myös 5 muuta ihmistä.

Kirjan kertoja on 14-vuotias Evie, joka päätyy kesällä 1969 epämääräiseen Russell-nimisen miehen johtamaan kommuuniin. Russell-hahmon taustalla on aivan selvästi Manson, ja kirjassa kuvattu kommuuni hänen pahamainenen "perheensä".

Kirjassa Melcher on Mitch Lewis, kuuluisa muusikko, "lihavampi kuin olisin odottanut julkkikselta" (esikuvana ehkä Elvis). Esikuvansa tapaan hän kieltäytyy tuottamasta Russelin levyä, mikä johtaa neljän täysin syyttymän ihmisen murhaan.

Erityisen huono kirja ei mielestäni ollut. Se oli sujuvasti kirjoitettu ja myös sujuva lukea. Mutta kirja kuvaa nuoruutta ja Evien huomionkaipuuta tavalla, johon en osaa samaistua enkä olisi osannut 14-vuotiaanakaan.

"Tyttöys oli jatkuva projekti, joka tuntui vaativan täsmällisiä ja kummallisia hoitotoimia. Sitä juhlaa ja kärsimystä, jota meidät opetettiin odottamaan maailmalta, kuvalehtien päiväkohtaisia ohjelmia, joissa meitä opastettiin valmistautumaan ensimmäiseen koulupäivään kuukautta etukäteen.

Päivä 28: Tee kasvonaamio avokadosta ja hunajasta.

Päivä 14: Tee testimeikki erilaisiin valaistuksiin (luonnonvalo, toimistovalo, iltahämärä.

Kaiken sen ajan, minkä olin käyttänyt valmistautumiseen - olin lehdistä oppinut, että elämä on pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa - pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen."

En oikein ymmärrä, miksi kirjoittaa näennäisesti fiktiivinen teos selkeästi tosiasioiden pohjalta? Onko se kirjailijalle helpompaa, kun ei tarvitse niin millintarkasti välittää yksityiskohdista, vai mikähän siinä on taustalla? Tämänkaltaisia kirjojahan on varmasti vaikka kuinka paljon, itse olen lukenut ainakin Joyce Carol Oatesin (s.1938) kirjoittaman  ja vuonna 2000 julkaistun kirjan Blonde (suomennettu v. 2001 nimellä Blondi), joka on aivan ilmiselvä Marilyn Monroen elämäkerta ja jonka kannessakin on Marilynin kuva, mutta muiden päähenkilöiden nimet ja ammatit on muutettu, kuitenkin selvästi tunnistettavasti.

Myös Harold Robbins (1916 - 1997) on kirjoittanut useampiakin tositapahtumiin perustuvia fiktiivisiä teoksia, joista olen lukenut ainakin kaksi: Rahantekijät (The Carpetbaggers, 1961), joka kertoo Howard Hughesin elämästä sekä kirjan Where Love Has Gone (1962), jonka juoni pohjautuu Hollywood-tähti Lana Turnerin ja tämän teini-ikäisen tyttären Cheryl Cranen tosielämän tapahtumiin.