Työttömyyskatsaus 12/2021

11.12.2021 hyväksyttiiin Eduskunnassa laki pohjoismaisen työnhaun mallista (HE 167/2021 vp); lähes kaikessa hiljaisuudessa niin kuin laki aktiivimallista aikoinaan. Lakiesityksestä kirjoitin jo edellisessä työttömyyskatsauksessani, joten ei siitä tällä kertaa enempää.

Joulukuun alussa Työttömien Keskusjärjestö ry:n toiminnanjohtaja Jukka Haapakoski kirjoitti blogissaan:

"Yksi ajatus on leikata sosiaaliturvaa ja julkisia menoja mukaan lukien palkkatukea, jotta työn tarjonta lisääntyisi avoimilla työmarkkinoilla. Ajatus on kansantalouden peruslogiikalla ymmärrettävä, mutta pitkäaikaistyöttömyyden kohdalla hakoteillä.

Etenkin pitkäaikaistyöttömät ovat usein taloudellisesti jo erittäin ahtaalla ja moni varsinaisessa köyhyysloukussa. Intoa töihin olisi, jos olisi itselle sopivaa työtä tarjolla.

Pitkäaikaistyöttömät jäävät yhä enemmän syrjään, koska he eivät varsinaisesti hyödy lisääntyneestä haastattelumäärästä pohjoismaisen mallin logiikan mukaisesti. Pitkäaikaistyöttömien palveluohjaus jää nykyiselle erittäin alhaalle tasolle (n. 7–15 % aktivointiaste).

Hallitus tekisi viisaasti, kun skaalaisi joko pohjoismaisen mallin palveluvelvoitetta alaspäin tai lisäisi tuntuvasti virkailijoiden määrää." (Työttömien Keskusjärjestön blogi 1.12.2021)

Yksikään työtön, oli sitten lyhyt- tai pitkäaikaistyötön, ei työllisty käymällä TE-toimiston haastatteluissa. Ja edelleenkin ainakin minulle on epäselvää, kenestä puhutaan, kun sanotaan, että "ensimmäinen haastattelu tulee järjestää viiden päivän sisällä työnhaun alkamisesta"? Puhutaanko siis vain niistä, jotka jäävät työttömiksi uuden lain voimaan tultua? Koska on täysin mahdotonta järjestää haastattalu kaikille niille työttömille, jotka ovat tuolloin (2.5.2022) työttömiä, ja joiden työnhaun alkamisesta saattaa olla todella paljon enemmän aikaa kuin viisi päivää.

Työvoiman ulkopuolella elää unohdettu kansanosa, johon hallituksen toimet eivät yllä

"Sanna Marinin (sd) hallitus on tehnyt paljon positiivisia toimia työttömien aktivoimiseksi, kuten lakiesityksen pohjoismaisesta työvoimapalvelumallista. Silti voidaan sanoa, että työvoiman ulkopuolella elää iso unohdettu kansanosa, johon hallituksen toimetkaan eivät yllä.

Tosin poikkeuksena on mainittava osatyökykyisten työllistämistä luotu Työkanava-yhtiö, jonka avulla yritetään ensi vuodesta alkaen työllistää noin 30 000 työvoiman ulkopuolella olevaa osatyökykyistä.

Ongelmana kuitenkin on, ettei kukaan tavoita näitä ihmisiä. Rinne tiivisti tilanteen kaksi vuotta sitten toteamalla, että ”emme edes tiedä, missä he ovat”." (Iltalehti 3.12.2021)

Tämänkään pääkirjoituksen kirjoittajalla Kreeta Karvalalla ei ole mitään käsitystä työttömyydestä tai työttömistä; hän sekoittaa ne täysin työvoiman ulkopuolella olevat, joista Antti Rinne on sanonut ”emme edes tiedä, missä he ovat”, ja ne, joille Työkanava saattaisi olla mahdollisuus työllistyä. Nämä viimeksimainitut lähes varmasti ovat jonkun tahon kirjoissa ja kansissa, eli tiedetään, missä he ovat. Heitä vain ei ole yksikään työnantaja suostunut työllistämään.

Sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkinen on kirjoittanut Työttömien Keskusjärjestön #työttömät -verkkolehteen 7.12.2021 artikkelin otsikolla Vaikuttamista työttömien hyväksi tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. 

"Työttömyyden on kuviteltu ratkeavan sillä, että työttömyysturvaa leikataan ja työttömien asemaa heikennetään. Tiedämme kaikki, että se lääke ei ole toiminut, ja nyt tarvitaankin uusia reseptejä. Työllisyyspolitiikan suunnanmuutos on mahdollinen ja se on välttämätön.

Yksi esimerkki uudesta työllisyyspolitiikasta on osatyökykyisiä työllistävän valtionyhtiön perustaminen. Ajatuksena on edistää etenkin vammaisten oikeutta palkkatyöhön, joka esimerkiksi Ruotsissa on pitkään toteutunut meitä paremmin.

Tulevaisuudessa tätä ajattelua tulisi soveltaa myös laajemmin, ja pyrkiä takaamaan jokaiselle ihmiselle oikeus työhön, silloin kun työttömyys uhkaa pitkittyä."

Hän on oikeassa siinä, että työttömyys ei ratkea työttömyysturvaa leikkaamalla ja työttömien asemaa heikentämällä, mutta Iltalehden pääkirjoituksen kirjoittajan Kreeta Karvalan tavoin väärässä Työkanava Oy:n suhteen: tai no, myöntäähän hän kyllä, että mainitun yrityksen on tarkoitus "parantaa vammaisten oikeutta palkkatyöhön", ei kaikkien osatyökykyisten, niin kuin välillä annetaan ymmärtää.

Edelleen todella paljon ihmettelen, miksei melkein yksikään polittikko tai toimittaja ole kunnolla perehtynyt tähän Työkanavaan, jonka ei aluksi ole edes tarkoitus työllistää kuin 400 ja myöhemminkin vain 700 pääosin vammaista työtöntä. Mistä Hullun hatuntekijän hatusta on vedetty luku 30 000?

Ja vielä lopuksi omasta tilanteestani: jouduin viime talvena ja keväänä käymään pari kertaa psykiatrilla ja muutaman kerran keskustelemassa psykiatrisen hoitajan kanssa, nämä käynnit koin äärimmäisen turhauttaviksi, mutta oletin väsymystyöryhmän edellyttäneen niitä, ja myös niitä psykologisia testejä (kolmannet viiden vuoden sisällä), joihin lopulta pääsin joulukuun alussa. Mutta sitten luinkin OmaKannasta, että väsymystyöryhmä ei edellytä niitä, sille riittää 3 vuotta sitten Kanta-Hämeen keskussairaalassa tehdyt! Eikä myöskään niitä psykiatri- ja hoitajakäyntejä! Jotenkin todella raivostuttavaa; en ymmärrä, miksi minulle väkisin ajetaan masennusdiagnoosia, vaikka olen selvästi joka kerta sanonut, etten suostu syömään minkäänlaisia masennuslääkkeitä eikä Kela tämän vuoksi myönnä sairauslomaakaan kuin pari kolme kuukautta eikä missään tapauksessa työkyvyttömyyseläkettä.

Kai Myrberg: Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia

Joulukuun alussa kävin palauttamassa kirjastoon muutaman kirjan, ja juuri sinä päivänä siellä oli glögi- ja piparitarjoilu. Siinä kuumaa glögiä juodessani huomasin hyllyssä tämän kirjan, ja päätin lainata sen saman tien, osittain takakansitekstin perusteella sekä senkin vuoksi, että olen useammankin omituista Pohjois-Koreaa käsittelevän kirjan lukenut.

"Kai Myrbergin teos on ainutlaatuinen yhdistelmä matkakertomusta ja absurdin valtion vaiheiden kuvausta. Kirja ei kerro vain matkalaisen eriskummallisista kokemuksista, vaan antaa myös tiiviin annoksen tietoa maan historiasta ja kehityksestä, sekä siitä, miten tämä outo valtio toimii."

Samoja asioitahan tässä kirjassa oli kuin muissakin Pohjois-Koreaa käsittelevissä kirjoissa ja TV-dokumenteissa. Lievänä yllätyksenä minulle tuli se, että 1940- ja 50-luvuilla Pohjois-Korean bruttokansantuote oli kaksinkertainen etelään verrattuna, ja 1970-luvun alkuun ainakin jonkin verran edellä etelää.

"Yli 80 prosenttia metalleista ja kemikaaleista sekä liki 90 prosenttia sähköstä tuotettiin tulevassa Kim Il Sungin valtakunnassa. Kun Koreat erkanivat toisistaan, pohjoinen katkaisi etelälle kaikki sähköntoimitukset. Vaikka Etelä-Korea lupasi, ettei se koskaan tekisi samaa, pohjoinen kieltäytyi edes harkitsemasta toimitusten jatkamista. Etelälle energiapula oli hyvin vaikea ongelma. Meni pitkä aika, ennen kuin oma sähköntuotanto saatiin siellä kunnolla toimivaksi. Jos siihen aikaan olisi ollut satelliittikuvia, pimeä puoli Koreasta olisi ollut etelä, ei pohjoinen."

1970-luvulla velkaantuva valtio alkoi keskittämään voimansa vain raskaaseen teollisuuteen ja armeijaan, ja unohti kehittää maataloutta. Yksityinen sektori oli tuntematon käsite, eikä siitä siis ollut apua. Sen sijaan Etelä-Korean bruttokansantuote viisinkertaistui vuosien 1960 ja 1988 välillä.

Kirjan läpi kulkee kaksi teemaa, toinen juurikin tämä Pohjois-Korean historia ja talous, toinen turisteille luotu lumetodellisuus:

"Pohjois-Koreassa pätee hyvin vanha sanonta, ettei mikään ole sitä, miltä se päällepäin näyttää. Alkuun maassa vieraillessa oli vaikea ymmärtää, kuinka paljon kimilsungilainen järjestelmä oikeasti panosti antaakseen tietyn kuvan yhteiskunnastaan, erityisesti länsituristeille. Ajatuksenani oli ensin, ettei kai meidän takiamme ollut tuota tehty, varmaan sattumalta nuokin ihmiset olivat tuossa. Muutamassa päivässä oppi kuitenkin tajuamaan, että lähes kaikki näkemämme oli lavastettua. Itse asiassa kyse oli matkailijan käärimisestä pohjoiskorealaisen lumemaailman lämpimään huopaan."

Tämä turisteille näytelty "todellisuus" on ainakin minulle ollut selvää jo kauan, ja tshekkiläisen Vitaly Manskin dokumentti Saman auringon alla vuodelta 2015 todisti asiasta lisää. Pohjois-Koreaan on turistina mahdoton matkustaa yksin, ja ryhmiä on ennen koronaakin päästetty maahan vain muutama kerrallaan, joten turisteja on ollut helppo vahtia. Ryhmillä on mukana aina muutama opas, jotka oikeasti ovat valtion palkkaamia vakoojia, joiden tarkoitus on estää kaikki kanssakäyminen tavallisten pohjoiskorealaisten kanssa. Matkojen ohjelma on tarkkaa määrätty, ja vapaa liikkuminen vaikkapa iltaisin on mahdotonta.

Joidenkin tahojen mielestä matkustaminen Pohjois-Koreaan ei olisi kovin eettistä maan ihmisoikeusloukkauksien vuoksi. Eettistä tai ei, selvää on, että kaikki turistien maassa käyttämät rahat päätyvät diktatuurille. Kuinka halukas diktatuuri olisi muuttamaan järjestelmää, kun nyt se on turisteille syy tulla kummastelemaan maata?

Järjestelmän muutoksen täytyy tulla sisältäpäin, mutta se tuntuu mahdottomalta vielä vuosikymmeniin, niin tehokkaasti kansa on pienestä asti aivopesty ajattelemaan, että länsimaissa ihmiset ovat kateellisia Pohjois-Korealle ja haluavat vain tulla tuhoamaan sen.

Myrberg miettii kirjassaan, olisiko Pohjois- ja Etelä-Korean yhdistyminen mahdollista Itä- ja Länsi-Saksan tapaan. Ei kuitenkaan pidä sitä todennäköisenä; itäsaksalaiset eivät olleet läheskään niin eristettyjä länsimaailmasta kuin pohjoiskorealaiset.

Voin suositella tätä kirjaa, jos on vähänkään kiinnostunut Pohjois-Koreasta. Kirjassa on kyllä jonkin verran turhaa toistoa, jonka hyvä kustannustoimittaja olisi voinut editoida pois ennen julkaisua.