No taas...

...kirpparipöytä. Kun kuulin, että pääsen leikkaukseen vasta vuodenvaihteen tienoilla, kävin saman tien varamassa kirpparipöydän tähän loka-marraskuun vaihteeseen.

Tavaraa oli kertynyt ja jäänyt edellisillä kerroilla myymättä, nyt voi yrittää myydä jo talvivaatteitakin ja joulukoristeita.

Teatterissa: Eikä yksikään pelastunut

Toissasyksyisen Kuun poika -näytelmän jälkeen olen suhtautunut, no, sanotaanko hieman epäluuloisesti Riihimäen nuorisoteatterin esityksiin. Joten tämä viime torstain esitys oli kyllä erittäin positiivinen yllätys.

Näytelmä perustuu Agatha Christien käsikirjoitukseen And Then There Were None vuodelta 1939 , joka suomennettiin seuraavana vuonna ja tunnettiin vuosina 1968 - 1999 nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa / Ten Little Niggers. Nimi tulee vanhasta englantilaisesta lastenrunosta; alkun perin runossa on puhuttu neekeripojista, amerikkalaisversiossa intiaaneista ja uusimmassa suomennoksessa sotilaista. Sotilas-sanaa käytettiin myös näytelmässä, yhdessä kohtauksessa yksi näyttelijöistä tosin sanoi: "kymmenen pientä neeke..sotilasta". En tiedä, oliko kyseessä vahinko vai tahallinen "virhe". Tosin näytelmää oli esitetty jo 10 kertaa ja harjoiteltu ties kuinka kauan, vahingon mahdollisuus oli aika pieni.

Näytelmä sijoittuu jonkinlaiseen lomakotiin autiolla saarella. Hovimestarin ja taloudenhoitajan lisäksi paikalle on kutsuttu kahdeksan vierasta, kutsujina kaikille tuntematon Owenin pariskunta. Ensimmäisenä iltana hovimestaria on ohjeistettu soittamaan Joutsenlaulu, mutta levyllä onkin musiikin sijaan herra Owenin puhe, jossa hän syyttää kaikkia paikallaolijoita rikoksista, kutakin yhdestä paitsi hovimestaria ja taloudenhoitajaa, jotka ovat pariskuntana tehneet yhdessä rikoksen.

Teatterin aulassa kiellettiin spoilaamasta, mutta olettanen kaikkien lukijoiden arvaavan muutenkin, että näytelmässä jokainen kuolee parin seuraavan päivän kuluessa eri tavalla, ja jäljelle jääneet arvuuttelevat, kuka heidät tappoi. Kunnes jäljellä on enää se yksi.

Se juonesta. Mutta sitten teatterista. Riihimäen nuorisoteatteri on kyllä vuonna 1991 perustettu laajaa teatteritaiteen perusopetusta antava yhdistys, opetusta annetaan 7 - 18 (21) vuotiaille, riippuen siitä minkä ikäisenä on aloittanut. Mutta tässä näytelmässä esiintyjät eivät olleet noita oppilaita, muutama ehkä entinen oppilas, mutta useimmat eivät. Ja lähes varmasti voin sanoa, että kaikki olivat ainakin yli 25-vuotiaita, ja pari miesnäyttelijää taisi jo olla eläkeiässsä. Muutama tuttu myös hyvinkääläisestä Teatteri Päivölästä.

Ja todella hyvin olivat harjoitelleet. Ei unohduksia, ei kompurointeja kaksikerroksisissa lavasteissa...erittäin hyvä näytelmä, voin suositella, kolme näytöstä vielä jäljellä. Käsiohjelman puute hieman ihmetytti, olisi ollut helppo tehdä tietokoneella ja vaikka kopioida mustavalkoisena; samoin teatterin aulassa olleet mainostekstit olivat käsin kirjoitettuja (vinkkinä teatterille: oppilaista varmaan löytyisi joku, joka osaisi ne tehdä ja taittaa).

Lavasteista puheen ollen: lavasterakennelma esitti todellakin kaksikerroksista taloa sisältä, alakerrassa jonkinlainen oleskeluhuone, portaat yläkerran käytävään, jossa ovia huoneisiin. Yläkerta näytti kestävän hyvin, todella tukevasti rakennettu vain tätä näytelmää varten. Mutta toisin kuin Hyvinkäällä, lavasteet saavat olla paikoillaan koko ajan, koska muita käyttäjiä ei ole. Näytelmää esitetään 21.9. - 2.11.2019, elokuvaesitykset samassa paikassa alkavat 3.11.2019. Ilmeisesti lavasteet on tarkoitus purkaa tuon yhden vuorokauden aikana niin, että tilalle saadaan valkokangas.

Paikka on siis Kino Sampo, yksi Suomen vanhimmista elokuvateattereista, aloittanut vuonna 1917, ja toimii edelleen myös elokuvakulttuuriyhdistyksen teatterina yhteistyössä Riihimäen nuorisoteatterin kanssa.

Ja lopuksi se runo:

Kävi kymmenen pientä sotilasta yhdessä pöytähän,
vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä sotilasta illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä sotilasta onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

Ja seitsemän pientä sotilasta sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä sotilasta palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä sotilasta oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä sotilasta merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

Käy kolme pientä sotilasta nyt eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä sotilasta rannalla vieretyksin.
Kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin

Vaan yksi pieni sotilas ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

Elokuvissa: Late Lammas -elokuva: Farmageddon

Yli 3 ja puoli vuotta siitä, kun näimme edellisen ja ensimmäisen Late Lammas -elokuvan. Tottakai tämä jatko-osa oli nähtävä!

Tällä kertaa alien Lu-La päätyy maapallolle, vaikka oli vain halunnut kokeilla vanhempiensa "autoa" eli lentävää lautasta. Pieneesä Mossingtonissa seuraa paniikkia, intoa pyydystää alien ja ahneutta yrittää rahastaa tapahtumalla. Lopulta Lu-La saa lähetettyä viestin vanhemmilleen, jotka käyvät noutamassa hänet kotiplaneetalle.

Jotenkin muistaisin, että elokuvassa Pikku kananen (Chicken Little, 2005) olisi ollut samantapaista juonentynkää: maapallolle eksyy pikkualien, jonka vanhemmat sitten noutavat ja aiheuttavat yleistä paniikkia. Voin muistaa väärinkin.

Joka tapauksessa tämä toinen Late Lammas -elokuva oli ainakin yhtä hauska kuin ensimmäinen; paljon viittauksia elokuviin, TV-sarjoihin ja muihin ilmiöihin, jotka lapsikatsojilta todennäköisesti menivät ohi. En ymmärrä, miksi Riihimäellä tätä esitettiin arkisin vain ennen neljää, vaikka monet työssäkäyvät aikuisetkin varmasti olisivat halunneet katsoa.

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Palais Garnierin läpileikkaus

Tämä on nyt SE kirja: kaikkien Oopperan kummitusten, tai oikeammin kaikkien tästä tarinasta tehtyjen versioiden äiti. Jolla ei kovinkaan paljon ole yhteistä näiden musikaali- ja elokuvaversioiden kanssa (joista olen nähnyt ainakin kaksi musikaalia ja kolme elokuvaa). Vähän niin kuin musikaali Jekyll ja Hyde; luettuani Robert Louis Stevensonin novellin johon tuo musikaali perustui, kirjoitin tähän blogiin, kuinka "elokuva- ja musikaalikäsikirjoittajat ovat aika paljon mielikuvituksen lihaa kasanneet novelliluurangon päälle". Tässä ei ihan noinkaan; kirjassa on kuitenkin lähes 260 sivua, joten siitäkin olisi saanut kelpo elokuvan tai musikaalin, mutta jossain vaiheessa versiot ovat lähteneet loittonemaan alkuperäisteoksesta.

Ranskalaisen Gaston Lerouxin Oopperan kummitus (Le Fantôme de l'Opéra) ilmestyi alun perin sarjana Le Gaulois -lehdessä syyskuusta 1909 tammikuuhun 1910, ja julkaistiin kirjana maaliskuussa 1910. Ensimmäinen mustavalkoinen mykkäelokuva siitä tehtiin 1925, pääosassa Lon Chaney ja ohjaajana Robert Julian. Ilmeisesti tämä on kirjalle uskollisin versio, vaikka saikin ilmestyessään huonot arvostelut.

Seuraava filmiversio on vuodelta 1943. Se eroaa jo huomattavasti kirjasta, ja esimerkiksi Andrew Lloyd Webberin musikaali (1986) ja elokuva (2004) perustuvat selvästi ennemminkin tähän vuoden 1943 elokuvaan kuin kirjaan.

Brittiläinen kauhufilmeistään (Dracula, Frankenstein, Muumio) tunnettu Hammer-yhtiö teki tarinasta kauhuversion vuonna 1962. Kauhulinjaa jatkoi amerikkalainen vuoden 1989 versio, jossa kummitusta esitti Freddy Kruegerina tunnettu Robert Englund. Kauhua ja seksiä yhdistettiin tarinaan vuonna 1998 Dario Argenton italialaisversiossa Il fantasma dell'opera. Aiheesta on tehty myös animaatioelokuva vuonna 1988, joka päätyi suoraan videolevitykseen, sekä TV-minisarja 1990 ja TV-elokuva 1991.

Mutta takaisin kirjaan, jossa synkästä aiheesta huolimatta on jonkinlainen humoristinen sävy. Esimerkkinä seuraava lainaus:

"Lachenel pyytää saada puhua jomman kumman kanssa herroista, hän sanoi.  - Hän sanoo, että hänellä on kiireistä asiaa. Hän vaikuttaa todellakin hyvin kiihtyneeltä.
- Kuka Lachenel on? kysyi Richard.
- Teidän tallimestarinne.
- Miten niin minun tallimestarini?
- Meillä on oopperassa useita tallirenkejä, ja Lachenel on heidän esimiehensä, selitti Mercier.
- No mitä hän sitten tekee?
- Hän on tallin johtaja.
- Minkä tallin?
- Teidän tietysti, oopperan tallin.
- Onko oopperalla talli? Siitä minulla ei totisesti ollut aavistustakaan. Missä se on?
- Kellarikerroksessa Pyörörakennuksen puolella. Se on hyvin tärkeä laitos; meillä on kaksitoista hevosta.
- Kaksitoista hevosta! Ja minkä ihmeen takia, taivaan nimessä?
- Tietysti sen takia, että tarvitsemme koulutettuja hevosia Juutalaisnaisen, Profeetan ynnä muiden juhlakulkueita varten - hevosia, joilla on näyttämötottumusta. Renkien tehtävänä on kouluttaa niitä. Lachenel on hyvin taitava. Hän on palvellut Franconin talleilla.
- Erinomaista...mutta mitä hän nyt tahtoo?
- En minä tiedä. En ole koskaan nähnyt häntä niin kiihtyneenä.
- Antakaa hänen tulla sisään.
Lachenel tuli sisään. Hänellä oli kädessään ratsupiiska, jolla hän paukutteli oikean saappaansa vartta.
- Hyvää huomenta, monsieur Lachenel. Mikä suo meille tämän kunnian?
- Herra johtaja, olen tullut pyytämään että hankkiutuisitte eroon koko tallista.
- Mitä, haluatteko että myymme hevoset?
- En puhu hevosista, vaan tallirengeistä.
- Kuinka monta tallirenkiä teillä on, Lachenel?
- Kuusi.
- Kuusi tallirenkiä! Siinä on ainakin kaksi liikaa.
- Ne ovat "paikkoja", puuttui Mercier puheeseen, -jotka on luonut ja meille pakottanut kaunotaiteiden alivaltiosihteeri. Virat täytetään hallituksen suojateilla, ja jos saan ottaa vapauden sanoa..."

Christine Daae on kirjassa alunperin ruotsalainen laulaja, joka on lapsena muuttanut isänsä kanssa Ranskaan. Jo kirjan alussa hän on laulajana Oopperassa. Oopperan diivan, Carlotan, sairastuaessa hän pääsee laulamaan pääroolin. Silloin esitystä seuraamassa ollut lapsuudenystävä, varakreivi Raoul de Chagny, tunnistaa hänet ja ihmettelee, miten hän on oppinut laulamaan niin valtavan hyvin. Christine kertoo salaperäisen "Musiikin enkelin" opettaneen häntä.

Raoulille selviää, että Christine on täysin tämän oudon enkelin lumoissa, ilman omaa tahdonvoimaa.(1 Ilmenee myös, että "enkeli" on mies nimeltä Erik, mutta Christine ei uskalla edes mainita hänen nimeään oopperatalon sisällä.

"-Ei, hän ei ole kummitus. Hän on ihminen, mies, sekoitus taivasta ja maata, siinä kaikki.
-Mies taivasta ja maata...siinä kaikki! Se oli kauniisti sanottu."

Kirjan Erik ei ole oopperatalon kellarissa kasvanut epämuodostunut mies; epämuodostunut kyllä, mutta syntynyt Normandiassa ja lähtenyt 14-vuotiaana kotoaan. Aluksi hän elätti itsensä sirkuksen (2 "elävänä kuolleena" ja oppi samalla taikatemppuja ja vatsastapuhumista. Näitä hän hyödynsi päätyessään Teheraniin, jossa hän shaahittaren huvitukseksi rakensi kidutuskammion peileistä, kirjassa tätä aikaa kutsutaan "Mazenderanin suloiseksi ajaksi".

Sittemmin Erik palasi Ranskaan ja oli rakentamassa Oopperataloa samalla rakentaen sen alle talon itselleen(3. Tähän taloon hän kaappaa Christinen. Raoul ja kirjassa "persialaisena" esiintyvä mies löytävät Christinen, mutta päätyvät Erikin rakentamaan peileistä tehtyyn kidutuskammioon. Erik kuitenkin päästää kaikki kolme vapaaksi, mutta jää itse taloon ja jonkin ajan kuluttua "kuolee rakkaudesta".

"Hänen hirvittävä, verraton ja vastenmielinen rumuutensa teki hänelle mahdottomaksi yhteyden ihmisiin, ja minusta vaikutti siltä kuin hän juuri sen vuoksi olisi katsonut ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia toisia ihmisiä kohtaan." (Persialainen kirjan viimeisessä kappaleessa)

Kirjaa voin suositella luettavaksi kyllä kaikille, mutta erityisesti Oopperan kummituksen tarinasta kiinnostuneille, ja onhan se klassikkokirjana myös huomattavasti kevyempi luettava kuin vaikkapa Anna Karenina tai Sota ja rauha.

1) Olin huomaavinani jonkinlaista yhteyttä vampyyritarinoihin, joissa naiset ovat Draculan lumoissa. Erik myös nukkuu ruumisarkussa kuten vampyyrit.

2) 1800-luvulla kaupungista toiseen liikkuviin sirkusseurueisiin kuului usein ns. "freak show", jossa esiteltiin epätavallisen näköisiä ihmisiä, esim. siamilaisia kaksosia, parrakkaita naisia ja raajattomia ihmisiä.

3) Pariisin oopperatalo eli Palais Garnier rakennettiin vuosina 1861-1875, kirja ajoittuu siis muutamia vuosia tuon jälkeen. Talon alla on todellakin vesisäiliö, jossa nykyäänkin palomiehet harjoittelevat uimista pimeässä. https://www.atlasobscura.com/places/the-water-tank-beneath-palais-garnier-paris-france

P.S. Näitä tietoja kaivellessani Googlesta löysin todella paljon aiheeseen liittyvää, niin paljon että sopivaa alaa opiskeleva voisi koota niistä helposti pitkähkönkin opinnäytetyön. Esimerkiksi tämä fanifiktio: http://wwthroughphantomeyes.com/.w. , lähes 3 000 sivua tekstiä ja lisää tulossa. En todellakaan jaksanut lukea.

Työttömyyskatsaus 9/2019

Viime kuussa unohdin valita sen kaikkein viisaimman tai kaikkein ääliömäisimmän työttömiä koskevan ehdotuksen, mutta syyskuussa se oli ehdottomasti tämä:

”Työmarkkinajärjestö Akavan mallissa työttömyysturvaa leikattaisiin työttömyyden pitkittyessä, mutta leikattu osa palautettaisiin työttömälle tämän työllistyessä.

Akavan esittämässä esimerkissä ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa leikattaisiin kolme prosenttia, jos työttömyys jatkuu kolmen kuukauden jälkeen. Kuuden kuukauden jälkeen leikattaisiin kuusi prosenttia. Esimerkiksi 1 500 euron tasoisella ansiosidonnaisella leikkauksista kertyisi vuoden aikana vajaat 700 euroa, jotka työtön saisi työllistyessään.” (Demokraatti 19.9.2019)

Ja sadan kuukauden työttömyyden jälkeen leikattaisiin 100 %? Sata kuukautta on vähän yli 8 vuotta. Ai niin, mutta ansiosidonnaistahan saa enää vain 400 päivää eli 80 viikkoa eli noin 20 kuukautta. Siis 20 % leikkaus, jos olisi työtön koko ajan. Ja jos ehtisi pudota peruspäivärahalle, niitä leikattuja korvauksia ei varmaankaan saisi takaisin, vaikka joskus vuosien päästä työllistyisikin.

Syyskuussa jatkui edelleen väittely aktiivimallin tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta, sekä keskustelu kuntouttavan työtoiminnan väärinkäytöstä, erityisesti Sastamalan Työteekissä.

Jopa Yle käsitteli Työteekin lainvastaista toimintaa. Yle tiedusteli asiaa Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston ylitarkastajalta Niina Lehtiseltä, joka ei halunnut toistaiseksi ottaa kantaa Sastamalan tapaukseen. Hän sanoi voivansa arvioida ilmiötä vain yleisellä tasolla.

”Lisäksi arvioidaan sitä, olisivatko kyseiseen toimintaan osallistuvat asiakkaat tosi-asiassa kykeneväisiä tekemään ihan oikeitakin töitä, toisin sanoin työkykyisiä, tai toimintakyvyltään sellaisia, että he voisivat osallistua julkisiin työvoimapalveluihin, jos he kerran voivat tehdä ”ihan kunnon töitä”, oikeissa yrityksissä, Lehtinen kirjoittaa sähköpostiviestissä.

Viranomaiset arvioivat myös, miten laajaa alihankinta on ja markkinoidaanko kuntouttavaa työtoimintaa näkyvästi yrityksille.”(Yle 11.9.2019) 

Arvioidaan ja arvioidaan. Eikö jo olisi riittävästi tietoa antaa Sastamalalle kunnon rangaistus kuntouttavan työtoiminnan väärinkäytöstä?

”Sastamalan työllisyyspalvelupäällikkö Tiina Leppäniemi kertoo, että Seuran artikkelin takia hän tarkasti, paljonko he laskuttavat yhteensä yrityksiltä vuodessa.

– Kokonaislaskutus vuodessa jää alle 15 000 euron. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että kenenkään työpanosta ei ole korvattu kuntouttavan työtoiminnan ihmisellä, Leppäniemi sanoo.”

Mitenkäs tuo nyt pitäisi tulkita? Että jos Työteekki on laskuttanut yrityksiltä vain 15 000 euroa, niin sillä summalla ei voisi kovin pitkäksi aikaa palkata ketään normaalilla palkalla? Mutta eikö se juuri ole kuntouttavan orjatyön idea? Koska kukaan ei saa palkkaa, yrityksenkään ei tarvitse kovin paljon maksaa, ja sekin kaikki menee kuntouttavan työtoiminnan järjestäjän (eli Sastamalan kaupungin) taskuun. Jos työ teetettäisiin oikeana palkkatyönä, 15 000 € ei riittäisi alkuunkaan! Siis se, että kokonaislaskutus on vuodessa noin pieni, EI todista yhtään mitään siitä, etteikö kenenkään työpanosta olisi korvattu.

Myös verkkolehti puheenaiheet.fi käsitteli jälleen Työteekkiä lähes samoin sanoin kuin YLE, mutta tämän kohdan haluan lainata:

”Mitä miettii pitkään työelämässä ollut ihminen, kun hänet määrätään tekemään töitä rinnan tuntipalkkaisen työntekijän kanssa. Toinen saa työehtosopimuksen mukaisen palkan, toiselle maksetaan päivästä vähemmän kuin toinen saa tunnilta.” (puheenaiheet.fi 26.9.2019)

Työteekkiaihetta vielä lisää:

Jari Matikainen (josta kerroin toukukuun Työttömyyskatsauksessa) on tehnyt kuntalaisaloitteen Sastamalan kaupungin kuntouttavan työtoiminnan saattamiseksi lainmukaiseksi. Aloitteessa on 6 kohtaa, joista tässä mainitsen vain kaksi tärkeintä:

3. Työtöntä ei saa pelottelemalla, uhkailemalla tai kiristämällä vaatia allekirjoittamaan sopimusta, jossa hänet määrätään kuntouttavaan työtoimintaan.

4. Pitkäaikaissairaita ei oteta kuntouttavaan työtoimintaan selvittämättä ja ottamatta huomioon, miten se vaikuttaa heidän mahdollisuuksiinsa päästä esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Todella harmi, että kyseessä on kuntalaisaloite, jonka voivat allekirjoittaa vain sastamalalaiset. Olisin toivonut asiasta kansalaisaloitetta, jonka kuka tahansa Suomen kansalainen olisi voinut allekirjoittaa. Tosin luottamukseni kansalaisaloitteisiin on aika lailla nollassa sen jälkeen, kun nähtiin, miten kävi aktiivimallin purkamista vaatineen kansalaisaloitteen.

Välillä myös jotain positiivistakin:

” Joensuun kaupunki aloitti syksyllä 2018 vuoden mittaisen rekrykokeilun, jonka aikana tarjottiin työtä yhden kosketuksen taktiikalla 275 joensuulaiselle. Kokeilun tavoitteena oli selvittää, millaisia palveluja kauemmin työttömänä olleet ihmiset tarvitsevat ja toivovat.

Tavoitteena oli myös työllistää heidät kaupungille ja pienentää samalla kaupungin työllisyyden hoidon menoja. Haastatteluissa selvisi, että lukuisilla pidempäänkin työttömänä olleilla on osaamista, motivaatiota ja työkykyä siirtyä suoraan työmarkkinoille ja heistä 275 henkilölle tarjottiin noin puolen vuoden mittaisia työsuhteita.  Kaupunki maksoi määräaikaisesta työskentelystä työehtosopimuksen mukaista palkkaa ja sai palkkaa vastaavan työpanoksen." (Karjalan Heili 24.9.2019)

Kunpa näin tehtäisiin muuallakin, ei vain Joensuussa.

Työttömyyden ja köyhyyden häpeämisestä oli muutama juttu jo syyskuussa, mutta palaan aiheeseen lokakuussa, kun Ylen maaliskuisen köyhyyskyselyn tulokset julkistetaan.

Ja vielä muutama sana omasta tilanteestani: oikaisuvaatimus ei mennyt läpi Kelassa eikä Varmassa, olivat siirtäneet asian Työeläkeasiain muutoksenhakulautakuntaan. Sieltä tulleen kirjeen mukaan käsittelyaika on 6-9 kuukautta. Tämä alkaa olla jo surkuhupaisaa!

Uusi leikkaus on tämänhetkisen tiedon mukaan joulukuussa 2019 tai tammikuussa 2020 (TAYSin neurokirurgi soitti 1.10. ja sanoi jonon olevan 3-4 kuukautta). Sitten on edessä vääntö Kelan kanssa siitä, saanko edes sairauspäivärahaa. Miten tulkitaan Kelan sairauspäivärahapäätöksen kohta:

"Sairauspäivärahaa voi saada enintään 300 arkipäivältä. Päivät huomioidaan työkyvyttömyyden alkamista edeltäneiltä 2 vuodelta.”

Eli jos ja kun ne 300 päivää ovat tulleet täyteen (jo helmikuussa), pitääkö olla kaksi vuotta terveenä, ennen kuin voi uudestaan saada sairauspäivärahaa?

Ja sen jälkeen valitettavasti taitaa tulla vielä aika, kun minua aletaan painostamaan kuntouttavaan työtoimintaan. Ehdottomasti en mene, vetoan Jari Matikaisen tapaukseen, jonka Kela oli todennut työkykyiseksi tämän allekirjoitettua kuntouttavan työtoiminnan sopimuksen.

Ja vaikka Kelan hylkäyspäätöksessä luki "Olemme arvioineet, että Kelan ammatillinen kuntoutus ei ole ajankohtaista. Jos tilanteenne muuttuu tai katsotte kuntoutuksen tarpeelliseksi, voitte hakea kuntoutusta" aioin ihan kiusallanikin hakea Kelan ammatillista kuntoutusta. Tietenkään en sellaiseen pääse, mutta kiusa se on pienikin kiusa.