Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Palais Garnierin läpileikkaus

Tämä on nyt SE kirja: kaikkien Oopperan kummitusten, tai oikeammin kaikkien tästä tarinasta tehtyjen versioiden äiti. Jolla ei kovinkaan paljon ole yhteistä näiden musikaali- ja elokuvaversioiden kanssa (joista olen nähnyt ainakin kaksi musikaalia ja kolme elokuvaa). Vähän niin kuin musikaali Jekyll ja Hyde; luettuani Robert Louis Stevensonin novellin johon tuo musikaali perustui, kirjoitin tähän blogiin, kuinka "elokuva- ja musikaalikäsikirjoittajat ovat aika paljon mielikuvituksen lihaa kasanneet novelliluurangon päälle". Tässä ei ihan noinkaan; kirjassa on kuitenkin lähes 260 sivua, joten siitäkin olisi saanut kelpo elokuvan tai musikaalin, mutta jossain vaiheessa versiot ovat lähteneet loittonemaan alkuperäisteoksesta.

Ranskalaisen Gaston Lerouxin Oopperan kummitus (Le Fantôme de l'Opéra) ilmestyi alun perin sarjana Le Gaulois -lehdessä syyskuusta 1909 tammikuuhun 1910, ja julkaistiin kirjana maaliskuussa 1910. Ensimmäinen mustavalkoinen mykkäelokuva siitä tehtiin 1925, pääosassa Lon Chaney ja ohjaajana Robert Julian. Ilmeisesti tämä on kirjalle uskollisin versio, vaikka saikin ilmestyessään huonot arvostelut.

Seuraava filmiversio on vuodelta 1943. Se eroaa jo huomattavasti kirjasta, ja esimerkiksi Andrew Lloyd Webberin musikaali (1986) ja elokuva (2004) perustuvat selvästi ennemminkin tähän vuoden 1943 elokuvaan kuin kirjaan.

Brittiläinen kauhufilmeistään (Dracula, Frankenstein, Muumio) tunnettu Hammer-yhtiö teki tarinasta kauhuversion vuonna 1962. Kauhulinjaa jatkoi amerikkalainen vuoden 1989 versio, jossa kummitusta esitti Freddy Kruegerina tunnettu Robert Englund. Kauhua ja seksiä yhdistettiin tarinaan vuonna 1998 Dario Argenton italialaisversiossa Il fantasma dell'opera. Aiheesta on tehty myös animaatioelokuva vuonna 1988, joka päätyi suoraan videolevitykseen, sekä TV-minisarja 1990 ja TV-elokuva 1991.

Mutta takaisin kirjaan, jossa synkästä aiheesta huolimatta on jonkinlainen humoristinen sävy. Esimerkkinä seuraava lainaus:

"Lachenel pyytää saada puhua jomman kumman kanssa herroista, hän sanoi.  - Hän sanoo, että hänellä on kiireistä asiaa. Hän vaikuttaa todellakin hyvin kiihtyneeltä.
- Kuka Lachenel on? kysyi Richard.
- Teidän tallimestarinne.
- Miten niin minun tallimestarini?
- Meillä on oopperassa useita tallirenkejä, ja Lachenel on heidän esimiehensä, selitti Mercier.
- No mitä hän sitten tekee?
- Hän on tallin johtaja.
- Minkä tallin?
- Teidän tietysti, oopperan tallin.
- Onko oopperalla talli? Siitä minulla ei totisesti ollut aavistustakaan. Missä se on?
- Kellarikerroksessa Pyörörakennuksen puolella. Se on hyvin tärkeä laitos; meillä on kaksitoista hevosta.
- Kaksitoista hevosta! Ja minkä ihmeen takia, taivaan nimessä?
- Tietysti sen takia, että tarvitsemme koulutettuja hevosia Juutalaisnaisen, Profeetan ynnä muiden juhlakulkueita varten - hevosia, joilla on näyttämötottumusta. Renkien tehtävänä on kouluttaa niitä. Lachenel on hyvin taitava. Hän on palvellut Franconin talleilla.
- Erinomaista...mutta mitä hän nyt tahtoo?
- En minä tiedä. En ole koskaan nähnyt häntä niin kiihtyneenä.
- Antakaa hänen tulla sisään.
Lachenel tuli sisään. Hänellä oli kädessään ratsupiiska, jolla hän paukutteli oikean saappaansa vartta.
- Hyvää huomenta, monsieur Lachenel. Mikä suo meille tämän kunnian?
- Herra johtaja, olen tullut pyytämään että hankkiutuisitte eroon koko tallista.
- Mitä, haluatteko että myymme hevoset?
- En puhu hevosista, vaan tallirengeistä.
- Kuinka monta tallirenkiä teillä on, Lachenel?
- Kuusi.
- Kuusi tallirenkiä! Siinä on ainakin kaksi liikaa.
- Ne ovat "paikkoja", puuttui Mercier puheeseen, -jotka on luonut ja meille pakottanut kaunotaiteiden alivaltiosihteeri. Virat täytetään hallituksen suojateilla, ja jos saan ottaa vapauden sanoa..."

Christine Daae on kirjassa alunperin ruotsalainen laulaja, joka on lapsena muuttanut isänsä kanssa Ranskaan. Jo kirjan alussa hän on laulajana Oopperassa. Oopperan diivan, Carlotan, sairastuaessa hän pääsee laulamaan pääroolin. Silloin esitystä seuraamassa ollut lapsuudenystävä, varakreivi Raoul de Chagny, tunnistaa hänet ja ihmettelee, miten hän on oppinut laulamaan niin valtavan hyvin. Christine kertoo salaperäisen "Musiikin enkelin" opettaneen häntä.

Raoulille selviää, että Christine on täysin tämän oudon enkelin lumoissa, ilman omaa tahdonvoimaa.(1 Ilmenee myös, että "enkeli" on mies nimeltä Erik, mutta Christine ei uskalla edes mainita hänen nimeään oopperatalon sisällä.

"-Ei, hän ei ole kummitus. Hän on ihminen, mies, sekoitus taivasta ja maata, siinä kaikki.
-Mies taivasta ja maata...siinä kaikki! Se oli kauniisti sanottu."

Kirjan Erik ei ole oopperatalon kellarissa kasvanut epämuodostunut mies; epämuodostunut kyllä, mutta syntynyt Normandiassa ja lähtenyt 14-vuotiaana kotoaan. Aluksi hän elätti itsensä sirkuksen (2 "elävänä kuolleena" ja oppi samalla taikatemppuja ja vatsastapuhumista. Näitä hän hyödynsi päätyessään Teheraniin, jossa hän shaahittaren huvitukseksi rakensi kidutuskammion peileistä, kirjassa tätä aikaa kutsutaan "Mazenderanin suloiseksi ajaksi".

Sittemmin Erik palasi Ranskaan ja oli rakentamassa Oopperataloa samalla rakentaen sen alle talon itselleen(3. Tähän taloon hän kaappaa Christinen. Raoul ja kirjassa "persialaisena" esiintyvä mies löytävät Christinen, mutta päätyvät Erikin rakentamaan peileistä tehtyyn kidutuskammioon. Erik kuitenkin päästää kaikki kolme vapaaksi, mutta jää itse taloon ja jonkin ajan kuluttua "kuolee rakkaudesta".

"Hänen hirvittävä, verraton ja vastenmielinen rumuutensa teki hänelle mahdottomaksi yhteyden ihmisiin, ja minusta vaikutti siltä kuin hän juuri sen vuoksi olisi katsonut ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia toisia ihmisiä kohtaan." (Persialainen kirjan viimeisessä kappaleessa)

Kirjaa voin suositella luettavaksi kyllä kaikille, mutta erityisesti Oopperan kummituksen tarinasta kiinnostuneille, ja onhan se klassikkokirjana myös huomattavasti kevyempi luettava kuin vaikkapa Anna Karenina tai Sota ja rauha.

1) Olin huomaavinani jonkinlaista yhteyttä vampyyritarinoihin, joissa naiset ovat Draculan lumoissa. Erik myös nukkuu ruumisarkussa kuten vampyyrit.

2) 1800-luvulla kaupungista toiseen liikkuviin sirkusseurueisiin kuului usein ns. "freak show", jossa esiteltiin epätavallisen näköisiä ihmisiä, esim. siamilaisia kaksosia, parrakkaita naisia ja raajattomia ihmisiä.

3) Pariisin oopperatalo eli Palais Garnier rakennettiin vuosina 1861-1875, kirja ajoittuu siis muutamia vuosia tuon jälkeen. Talon alla on todellakin vesisäiliö, jossa nykyäänkin palomiehet harjoittelevat uimista pimeässä. https://www.atlasobscura.com/places/the-water-tank-beneath-palais-garnier-paris-france

P.S. Näitä tietoja kaivellessani Googlesta löysin todella paljon aiheeseen liittyvää, niin paljon että sopivaa alaa opiskeleva voisi koota niistä helposti pitkähkönkin opinnäytetyön. Esimerkiksi tämä fanifiktio: http://wwthroughphantomeyes.com/.w. , lähes 3 000 sivua tekstiä ja lisää tulossa. En todellakaan jaksanut lukea.