"Kai Myrbergin teos on ainutlaatuinen yhdistelmä matkakertomusta ja absurdin valtion vaiheiden kuvausta. Kirja ei kerro vain matkalaisen eriskummallisista kokemuksista, vaan antaa myös tiiviin annoksen tietoa maan historiasta ja kehityksestä, sekä siitä, miten tämä outo valtio toimii."
Samoja asioitahan tässä kirjassa oli kuin muissakin Pohjois-Koreaa käsittelevissä kirjoissa ja TV-dokumenteissa. Lievänä yllätyksenä minulle tuli se, että 1940- ja 50-luvuilla Pohjois-Korean bruttokansantuote oli kaksinkertainen etelään verrattuna, ja 1970-luvun alkuun ainakin jonkin verran edellä etelää.
"Yli 80 prosenttia metalleista ja kemikaaleista sekä liki 90 prosenttia sähköstä tuotettiin tulevassa Kim Il Sungin valtakunnassa. Kun Koreat erkanivat toisistaan, pohjoinen katkaisi etelälle kaikki sähköntoimitukset. Vaikka Etelä-Korea lupasi, ettei se koskaan tekisi samaa, pohjoinen kieltäytyi edes harkitsemasta toimitusten jatkamista. Etelälle energiapula oli hyvin vaikea ongelma. Meni pitkä aika, ennen kuin oma sähköntuotanto saatiin siellä kunnolla toimivaksi. Jos siihen aikaan olisi ollut satelliittikuvia, pimeä puoli Koreasta olisi ollut etelä, ei pohjoinen."
1970-luvulla velkaantuva valtio alkoi keskittämään voimansa vain raskaaseen teollisuuteen ja armeijaan, ja unohti kehittää maataloutta. Yksityinen sektori oli tuntematon käsite, eikä siitä siis ollut apua. Sen sijaan Etelä-Korean bruttokansantuote viisinkertaistui vuosien 1960 ja 1988 välillä.
Kirjan läpi kulkee kaksi teemaa, toinen juurikin tämä Pohjois-Korean historia ja talous, toinen turisteille luotu lumetodellisuus:
"Pohjois-Koreassa pätee hyvin vanha sanonta, ettei mikään ole sitä, miltä se päällepäin näyttää. Alkuun maassa vieraillessa oli vaikea ymmärtää, kuinka paljon kimilsungilainen järjestelmä oikeasti panosti antaakseen tietyn kuvan yhteiskunnastaan, erityisesti länsituristeille. Ajatuksenani oli ensin, ettei kai meidän takiamme ollut tuota tehty, varmaan sattumalta nuokin ihmiset olivat tuossa. Muutamassa päivässä oppi kuitenkin tajuamaan, että lähes kaikki näkemämme oli lavastettua. Itse asiassa kyse oli matkailijan käärimisestä pohjoiskorealaisen lumemaailman lämpimään huopaan."
Tämä turisteille näytelty "todellisuus" on ainakin minulle ollut selvää jo kauan, ja tshekkiläisen Vitaly Manskin dokumentti Saman auringon alla vuodelta 2015 todisti asiasta lisää. Pohjois-Koreaan on turistina mahdoton matkustaa yksin, ja ryhmiä on ennen koronaakin päästetty maahan vain muutama kerrallaan, joten turisteja on ollut helppo vahtia. Ryhmillä on mukana aina muutama opas, jotka oikeasti ovat valtion palkkaamia vakoojia, joiden tarkoitus on estää kaikki kanssakäyminen tavallisten pohjoiskorealaisten kanssa. Matkojen ohjelma on tarkkaa määrätty, ja vapaa liikkuminen vaikkapa iltaisin on mahdotonta.
Joidenkin tahojen mielestä matkustaminen Pohjois-Koreaan ei olisi kovin eettistä maan ihmisoikeusloukkauksien vuoksi. Eettistä tai ei, selvää on, että kaikki turistien maassa käyttämät rahat päätyvät diktatuurille. Kuinka halukas diktatuuri olisi muuttamaan järjestelmää, kun nyt se on turisteille syy tulla kummastelemaan maata?
Järjestelmän muutoksen täytyy tulla sisältäpäin, mutta se tuntuu mahdottomalta vielä vuosikymmeniin, niin tehokkaasti kansa on pienestä asti aivopesty ajattelemaan, että länsimaissa ihmiset ovat kateellisia Pohjois-Korealle ja haluavat vain tulla tuhoamaan sen.
Myrberg miettii kirjassaan, olisiko Pohjois- ja Etelä-Korean yhdistyminen mahdollista Itä- ja Länsi-Saksan tapaan. Ei kuitenkaan pidä sitä todennäköisenä; itäsaksalaiset eivät olleet läheskään niin eristettyjä länsimaailmasta kuin pohjoiskorealaiset.
Voin suositella tätä kirjaa, jos on vähänkään kiinnostunut Pohjois-Koreasta. Kirjassa on kyllä jonkin verran turhaa toistoa, jonka hyvä kustannustoimittaja olisi voinut editoida pois ennen julkaisua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti