Puoli vuotta valmistumisesta

Nyt kun entiset luokkatoverini kahdestakin koulusta viettävät valmistujaisjuhliaan, tulee puoli vuotta siitä, kun itse valmistuin. Vaikka ei siltä vieläkään tunnu. Eikä ollut juhlia silloin eikä nytkään, tosin yhtä huomaamatta ovat menneet muihinkin ammatteihin valmistumiseni.

Ja kaikki ne, joille työssäkäynti on ainoa ihmisarvon mitta, voivat lopettaa lukemisen tähän. Minä en ole löytänyt töitä.

Puoli vuotta on ollut aikaa miettiä ja sulatella, miksi kaikki tuntui menneen niin pieleen. Miksi olin niin huono, että varsinkin työssäoppimispaikoissa en saanut muuta kuin huutoa osakseni? Olinko vain niin friikki kaikkien mielestä, kun olin niin paljon vanhempi kuin mihin oli totuttu? Voiko yli nelikymppistä kohdella kuin seitsemäntoistavuotiasta? Ja kun ei tiedetty, ei kohdeltu mitenkään. Ei opastettu eikä opetettu, oletettiin vain että kaikki on jo tuossa iässä osattava opettamattakin.

Ja kaikki mitä aiemmin olin osannut, työssä ja muualla, pyyhittiin olemattomiin. Millään ei ollut enää yhtään mitään käyttöä. Ja sitten olisi pitänyt rakentaa uutta tyhjän päälle.

Sain nähdä myös kahden eri koulun tavat opettaa. Niissä oli eroja; toisessa koulussa parhainta oppia saivat opettajan suosikkioppilaat ja muut leipoivat sämpylöitä; toisessa kaikki saivat tehdä mitä tahtoivat tai olla tekemättä.

Siinä, missä toisessa koulussa siivottiin liiankin huolellisesti joka ikinen päivä, toisessa jätettiin kakut pöydälle viikoiksi kuivumaan ja voikreemit ikkunalaudalle homehtumaan. Ja työssäoppimispaikassa sitten hiiret ja rotat juoksivat pitkin pöytiä ja lattioita.

Mitä sitten on tapahtunut tämän puolen vuoden aikana? Olen ehtinyt lukea. Sitä olin kaivannutkin. Olen ehtinyt lumikenkäillä ja pyöräillä, melkein kyllästymiseen asti.Olen yrittänyt keskittyä valokuvaamiseen ja ompeluun ja tämän blogin kirjoittamiseen, mutta niissä on vielä paljon tehtävää.

Mihin vielä ehtiikään...