Tiina Alapaattikoski (Elma) ja Marko Lindholm (Tyko). Kuva: Aleksi Nurminen |
Koska vähän osallistuin tämän valmisteluihin (muutaman lavasteen kantamisella), niin sain mahdollisuuden lukea käsikirjoituksen hyvissä ajoin. Tai lukea ja lukea; jotenkin koin Kiven tekstin niin raskaslukuiseksi, että lähinnä selailuksi jäi, eikä juonikaan oikein auennut.
Torstaina sitten näin ensi kertaa koko näytelmän sen kenraaliharjoituksissa, perjantaina ensi-illassa ja vielä lauantainakin. Ja kyllähän se tarinakin sieltä löytyi. Kovin traaagista, Romeo ja Julia -tarinan suomalaisena versiona tätä on joskus pidetty, ja niin se olikin: kaksi riidoissa olevaa sukua ja lopussa nuoren parin traaginen kuolema. Loppuun oli sijoitettu energinen ja positiivinen yhteislaulu, jota alkuperäistekstissä ei ole; katsojille jää parempi mieli.
Vaikka tekstiä oli vähän vähennetty alkuperäisestä niin pitkiä vuorosanoja oli monella näyttelijällä, ja aivan hämmästyttävän hyvin he ne muistivat; lukuharjoituksia oli selvästi pidetty todella paljon. Eikä muutenkaan minkäänlaista hapuilua tai epävarmuutta ollut näkyvissä.
Teksti on osittain runomuodossa ja kuulostaa välillä teennäiseltä; ei Kivenkään aikana oikeasti puhuttu noin. Hän lienee saanut juonen lisäksi muitakin vaikutteita Shakespearelta, joka myös kirjoitti näytelmänsä jonkinlaiseen runomuotoon eikä aidolla puhe- tai edes kirjakielellä.
Ihan oma-aloitteisesti en ehkä tätä olisi mennyt katsomaan, mutta oli välillä mielenkiintoista nähdä muutakin kuin musikaalia tai nykyteatteria. Ja tekemiseen käytettyä aikaa ja energiaa täytyy arvostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti