Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea - Siperiasta itään

Kirja viikossa, osa 75:

Taas yksi Pohjois-Korea -kirja, tällä kertaa mukana enemmän faktatietoa kuin edellisessä. Kirjoittaja on toki myös käynyt Pohjois-Koreassa usemmankin kerran, ensimmäisen kerran v. 2000 elokuvafestivaaleilla, ja osallistunut maasta kertovien dokumenttien tekoon.

"Seksikkäitä univormuja, kiiltävien sotilassaappaiden kopinaa, hysteerisinä kyynelehtiviä ihmismassoja, isänmaallisia hirviöspektaakkeleita, lasten yöllisiä marssiharjoituksia, hampurilaisia, joita ei saa kutsua hampurilaisiksi, ja pitkään haudutettua koirapaistia valopetrolilta maistuvan perinnealkoholin kera. Tervetuloa Siperiasta itään sijaitsevaan stalinistiseen teemapuistoon!"

Kirjasta selviää muutamia minua askarruttaineita faktoja:

• Vuosina 1948-75 pohjoiskorealainen kulutustavarateollisuus ei valmistanut mitään myytäväksi, sillä tuotteet jaettiin työpaikoilta saatavia kuponkeja vastaan. Käteistä rahaa ei tarvittu, koska kaupoissa ei ollut mitään ostettavaa.
• 1990-luvulla kansalaiset saivat edelleen kuponkeja, mutta niillä ei ollut mitään käyttöä, koska elintarvikkeita tai mitään muutakaan tavaraa ei ollut jaettavaksi, koska lähes kaikki tuotantolaitokset olivat pysähtyneet.
• Pohjoiskorealaiset on luokiteltu yhteiskuntaryhmiin syntyperänsä mukaisesti. Ryhmä eli Songbun määrää kansalaisen paikan yhteiskunnassa, kuten myös tarjolla olevat koulutusmahdollisuudet, uravalinnat, elintason ja myös aviopuolison. Periaatteena on määritellä jokaisen kansalaisen asema aiempien sukupolvien tekojen perusteella. Ihmisen kohtalo on näin ollen sinetöity jo syntymässä, eikä sitä voi muuttaa. 1972 voimaan tulleen lain mukaan luokkaviholliset on eliminoitava aina kolmanteen polveen saakka, eli myös tuomitun lapset ja vanhemmat saavat rangaistuksen.
• Pohjois-Koreassa ei ole yhteiskunnallisia rakenteita joiden avulla todellisen markkinatalouden suuntaan voitaisiin ottaa minkäänlaisia askeleita. Miljoona-armeijan ylläpitäminen tuottaa miljoonia keski-ikäisiä, joilla ei ole ammatillista osaamista saati kykyä selvitä normaalin arkielämän haaasteista.
• Pohjois-Korea ei oikeastaan ole kehitysmaa, vaan kehityksen kelkasta pudonnut tai pikemminkin romahtanut valtio. Se vajosi pimeyteen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ei enää toimittanutkaan halpaa öljyä, ja tehtaat ja voimalaitokset pysähtyivät.

Melko hyvä kirja, suosittelen kaikille vähänkin Pohjois-Koreasta tai muista absurdeista asioista kiinnostuneille.

Kuinka sattuikaan, juuri kun olin aloittamassa kirjan lukemisen, TV 1 esitti Dokumenttiprojekti-sarjassaan Vitaly Manskin dokumentin Saman auringon alla (Tshekki 2015), nähtävänä vielä pari kuukautta tämän kirjoittamisesta . Manski oli saanut luvan tehdä dokumentti pohjoiskorealaisen tytön "arkipäivästä", mutta piti kameraa päällä koko ajan ja lopullinen dokumentti paljasti, kuinka lavastettu koko tilanne oli. Lainaan tähän pätkän Reijo Vallan Pois työpöydältä -blogista:

"Koulutyttö Zin-mi oli kertonut filmiryhmälle, että hänen isänsä on toimittaja ja äiti töissä kahvilassa. Minskille pariskunta esiteltiin aivan toisin: isä oli kangastehtaan insinööri ja äiti töissä soijamaitotehtaalla. Dokumenttiin lavastettiin tilanteita molempien työpaikoilta. Kangastehtaalla laadunarvioimiskokouksessa isä meni sanomaan, että olisi puutetta tietyistä varaosista. Korealainen "ohjaaja" puuttui tähän. Ei ole sopivaa puhua siitä, että jotakin puuttui. Lisäksi olisi parempi puhua osastosta kuin tehtaasta ja suuresta läpimurrosta läpimurron sijaan. Tilanne kuvattiin uudelleen, mutta sen Minski oli leikannut pois."

Tuossa dokumentissa oli myös kohtaus, jossa ihmiset työnsivät bussia iltahämärässä. Kun kamera loittoni, näki, että kyseessä on sähköbussi. Eli kyseessä oli sähkökatkos, jonka aikana ihmiset hyppäsivät pois bussista ja työnsivät sitä eteenpäin sen verran kuin ehtivät, kunnes sähköt taas palasivat!