Tein elämäni pahimman virheen syksyllä 2004. Olin jäänyt keväällä työttömäksi palloseurahommasta, joka ei oikeuttanut edes ansiosidonnaiseen, ja eläminen 370 euron työmarkkinatuella alkoi käydä raskaaksi. Päätin siis aivan vapaaehtoisesti kysäistä, pääsisinkö Työteekkiin kuntouttavaan työtoimintaan. Tein sen siis vain rahan vuoksi, enkä lainkaan ymmärtänyt tekoni seurauksia. Aivan erityisesti en ymmärtänyt päätyväni siinä samalla TYPin eli Työvoiman yhteispalvelupisteen asiakkaaksi.Ensimmäinen 3 kk:n jakso meni muuten ihan kohtalaisesti, vaikka silloin lopullisesti ymmärsin, että väsymys, josta olin kärsinyt koko 2000-luvun ajan, oli epänormaalin voimakasta eikä todellisuudessa mahdollistanut kokopäivätyötä.
Jakson päätyttyä TE-toimiston edustaja ehdotti minulle kahden kuukauden työkokeilua paikallisessa kirjapainossa; olinhan palloseurassa kantapään kautta opiskellut lehden taittoa ihan alkutekijöistä painovalmiiksi. Työkokeilun tarkoitus olisi testata käytännössä tuon alan taitoni ja saada niistä todistus mahdollista myöhempää työnhakua varten. Suostuin tähän, sain sovittua työajan neljäksi tunniksi ja työkokeilusta tehtiin kirjallinen sopimus.
Sopimusta tehtäessä haistoin jo vähän palaneen käryä, kun kirjapainon esimiesnainen kysyi, olenko valmis tekemään välillä myös muuta kuin taittoon liittyvää työtä, jos sitä ei aina satu olemaan. Hetken miettimisen jälkeen vastasin, että kyllä myös muuta työtä, kunhan ei koko aika ole pelkästään sitä muuta.
Tässä kohtaa tein taas virheen, ja vielä pahemman siinä, että aloitin työkokeilun todella suuri odotuksin. Vihdoinkin alalla, josta olen haaveillut! Voisiko minulla todella olla mahdollisuus päästä vaikka joskus töihin! Töihin yleensä ja vielä melkein unelma-alalle!
Valpas lukija huomasi jo, ettei niin todellakaan käynyt. Heti alusta alkaen oli pelkkää ”muuta työtä”. Välillä yritin varovaisesti kysellä siitä taittotyöstä, mutta koskaan kenelläkään ei ollut aikaa. Lopulta, kun olin 3 viikkoa mapittanut vanhoja painotöitä, kysyin asiaa oikein kunnolla: koska pääsen kokeilemaan sopimuksen mukaista taittotyötä? Vastaus: ”Sinun pitää ymmärtää, ettei sinua voi päästää kokeilemaan oikeita töitä, koska sinulla ei ole koulutusta.”??!!
Hetkeä pahensi vielä se, että samana päivänä kirjapainoon tuli erään naapurikunnan oppilaitoksen aikuiskoulutuksen oppilas harjoittelujaksolle; hän sai heti sovittua työtä ja muutenkin aivan toisenlaisen vastaanoton kuin minä tyhmä TYPin asiakas olin saanut.
Menin heti samana päivänä kysymään asiaa minut työkokeiluun lähettäneeltä TE-toimistohenkilöltä. Hänen mukaansa ei ole mitään keinoa velvoittaa yritystä sopimuksen noudattamisessa; halutessani voisin lopettaa työkokeilun, mutta loppu sopimusajasta (n. 5 vko) täytyisi sitten tehdä Työteekissä. No ei ikinä, päätin sinnitellä kirjapainossa. Tieto siitä, että kävin valittamassa kohtelustani kulki tietenkin kirjapainoon, ja sen jälkeen olin siellä enimmäkseen kuin ilmaa kaikille. Eikä juttu jäänyt tähän…
Saman vuoden (2005) kesällä kävi taas käsky Työteekkiin, uuteen ihanaan innovaatioon nimeltä Poveri-valmennus. Mitä se oli tai mitä sen olisi pitänyt olla, siitä ei ollut tietoa edes sitä kalliisti vetämään palkatulla konsultilla. Ja kyseessähän siis oli laatuaan kaikkien aikojen ensimmäinen Poveri-valmennus…
Ryhmässä oli kymmenen aivan erilaisista syistä työttömänä olevaa, mitään yhteishenkeä tai henkevää keskustelua ei syntynyt, eikä muutenkaan ollut mitään suunnitelmaa päivien kuluttamiseksi. Useimpina vain istuttiin ja tuijotettiin seiniä. Valmennusjakson lopuksi pyydettiin antamaan kirjallinen palaute; kirjoitin rehellisen negatiivisen mielipiteeni ja aivan aidosti itseni nöyryytetyksi tunteneena kirjoitin myös Aamulehteen mielipidekirjoituksen(* valmennuksesta. En maininnut kirjoituksessa työpajan nimeä enkä paikkakuntaa, ja se julkaistiin nimimerkillä. Silti siitä seurasi vaikeuksia myöhemmin syksyllä…
Loppuvuosi 2005
Valmennuksen jälkeen jouduin jatkamaan tavanomaisessa kuntouttavassa työtoiminnassa. Joskus loka-marraskuussa yhtenä päivänä minua pyydettiin jäämään Työteekkiin työpäivän jälkeen. Johtajan huoneeseen olivat kokoontuneet tietysti johtaja, kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja, TE-toimiston edustaja ja kaikkien niiden osastojen ohjaajat, joilla olin työskennellyt. Seurasi kaksi tuntia kestänyt sakinhivutus, jossa kaikki ja erityisesti äänekkäimmät haukkuivat minua. Haukkuminen kohdistui tietysti minuun henkilönä yleensä, ja aivan erityisesti kahteen em. asiaan: siihen, kuinka olin kehdannut valittaa kirjapainon sopimusrikkomuksesta, vaikka minun olisi vain pitänyt olla äärimmäisen kiitollinen siitä, että olin yleensä päässyt sinne; kiitollinen vaikka olisin joutunut pihaa lakaisemaan. Minun vastalauseitani sopimuksen noudattamatta jättämisestä ei kuunneltu.
Toinen hiostuksen syy oli se Aamulehteen kirjoittamani mielipidekirjoitus; johtaja yritti saada minulta tunnustuksen, että olin sen kirjoittanut. En myöntänyt enkä kieltänyt, mutta taisin vedota sananvapauteen. Työteekissä oli tietenkin arvattu minut sen kirjoittajaksi aiemman Poveri-valmennusta kohtaan kirjallisesti esittämäni kritiikin vuoksi. Erityisesti sanaan ”nöyryytetty” tartuttiin; en olisi kuulemma saanut tuntea itseäni nöyryytetyksi, koska Työteekki oli maksanut valmennuksesta niin paljon! Myöhemmin ilmenneiden tapahtumien vuoksi olen arvellut, että kirjoituksen kirjoittajaa oli yritetty saada selville Aamulehdeltä, mutta onneksi lähdesuojan vuoksi sitä ei annettu.
Tilanne oli aivan kauhea, ja olin jonkinlaisessa shokkitilassa sen jälkeen. Nyt reilusti jälkeenpäin ajatellen minun olisi silloin heti pitänyt alkaa selvittää asiaa jonkin virallisen tahon kanssa, ehkä Työministeriön? Silloin en jaksanut, enkä nytkään kuten en silloinkaan voisi todistaa tapahtunutta.
Kuty-sopimuskausi oli päättymässä noihin aikoihin, mutta sanomattakin selvää oli että minun täytyi allekirjoittaa uusi sopimus työttömyysturvan menetyksen uhalla. Ennen sopimuksen tekoa olin sopinut suullisesti TE-toimiston henkilön kanssa, että tekisin nelipäiväistä viikkoa; olin (silloin vielä) diagnosoimattomasta sairaudesta sekä vuoden henkisesti raskaista kokemuksista tosi väsynyt.
Lupaus nelipäiväisestä viikosta kuitenkin peruttiin, koska ”silloin muutkin olisivat sitä vaatineet”. Se oli viimeinen pisara, minun oli pakko hakea uupumuksen vuoksi sairaslomaa. Todistusta viedessäni Työteekin johtaja hyvin ilkeään sävyyn totesi, ettei heidän olisi pakko hyväksyä ko. sairaslomaa, sillä ”aina sitä saa kun vain tarpeeksi monella lääkärillä juoksee”. Tässä kohtaa voisin mainita sen, että aina puhuessani väsymyksestäni minua yritettiin painostaa hankkimaan ja syömään masennuslääkkeitä. Ainakin kerran luvattiin jopa lyhentää työaikaani sillä ehdolla, että olisin niitä alkanut syömään!
Väsymystä ei tietenkään millään mittarilla voi mitata, mutta Työteekissä se tulkittiin ensisijaisesti laiskuudeksi ja toiseksi lääkkeillä hoidettavissa olevaksi masennukseksi. Oli aamuja, että uupuneena nukuin niin sikeästi, etten herännyt kahteen herätyskelloon ja myöhästyin; sain joka kerta kolminkertaisen saarnan siitä, kuinka vain pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta kun kysymys ei ollut siitä… Tuona talvena minulle ehdotettiin myös aivan tosissaan, että jaksaakseni täyden työpäivän minun pitäisi lopettaa kaikki muu elämä eli erityisesti kaikki harrastukset ja mielialaa kohentavat asiat, eli minulla lenkkeily, lukeminen ja TV:n katselu. Minun olisi välittömästi Työteekistä kotiin palattuani pitänyt mennä nukkumaan ja nukkua sitten aamuun saakka, jos jaksaminen olisi sitä edellyttänyt. Siis elämän tarkoitus olisi ollut Työteekki.
Enempää ihmisen fysiologisia ja psykologisia perustarpeita tässä erittelemättä ihminen ei kovin kauan kestä tuollaista. Mieletöntä (vrt. mielekästä) työtä ilman mitään palauttavaa tekemistä ja liikuntaa. Lisäksi jollakin lailla jaksaakseen pitäisi kai myös syödä, joskus peseytyä ja kotiakin siivota. Puhumattakaan sosiaalisten suhteiden hoitamisesta.
Alkuvuosi 2006
Edelleen kuntouttavaa työtoimintaa. Kiva tehdä ilmapiirissä, jossa yksi ohjaaja kannatti voimakkaasti siirtotyömaiden palauttamista 50- ja 60-lukujen malliin, virheellisesti tehdyt kumiviimeistelytyöt tultiin huutamisen kera heittämään eteeni kesken ruokatunnin, vaikka olin todennut jo sitä hommaa tehdessäni, ettei näköni riitä siihen ym. ym. Koko ajan myös muistettiin muistuttaa, ettemme ole siellä ”töissä”, eikä sitä termiä saa käyttää, ei myöskään sopimusten välisistä tauoista sanaa ”loma”, sillä työtön ei saa koskaan pitää lomaa työttömyydestä.
Tein myös melko paljon työtä Työteekistä kertovan esitteen eteen, kirjoitin, kuvasin ja hioin sitä PowerPointilla ja PageMakerilla painovalmiiksi PDF:ksi, mutta lopultakaan sitä ei painettu. Jotenkin jäi se tunne, ettei sitä haluttu painaa ja jakaa, ettei vain minun työni tulos olisi päätynyt julkiseksi.
Sain lopulta väsymyksen vuoksi lähetteen TAYSin Kuntoutustutkimuspoliklinikalle. Kävin siellä ensimmäisen (ja melkein viimeisen) kerran keväällä. Tarkoitus oli käydä ensin yleislääkärillä, joka sitten olisi tehnyt tarvittavat lähetteen labraan, mahd. kuvauksiin ja erikoislääkäreille. Tämä lääkäri vain sanoikin tylysti: ”Sinun pitää ymmärtää, ettei sinun tutkimiseesi voi käyttää kovin paljon resursseja, koska olet pitkäaikaistyötön.” Ja siinä se sitten olikin, koko kuntoutustutkimus.
(Tuolloin luulin, että on aivan todellinen joko TAYSin tai Pirkanmaan sairaanhoitopiirin käytäntö jättää pitkäaikaistyöttömät tutkimatta; myöhemmin selvisi, ettei näin ole, mutta ko. lääkäri ei tietenkään myöntänyt sanoneensa noin. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että Kuntoutustutkimuspoliklinikka ei ole oikea paikka työttömille, vaan se on tarkoitettu työllisille, joiden työkykyä tai eläkemahdollisuutta selvitellään.)
Syksyllä oli palautepalaveri: lääkäri, minä ja minut lähettänyt TE-henkilö. Lääkäri oli eri kuin se ensimmäinen, joka oli lomalla tai jotain, ja tämä lääkäri etsi papereideni joukosta kovasti laboratoriotuloksia. Sanoin, ettei niitä ole, koska minua ei lähetetty minkäänlaisiin tutkimuksiin. Kollegiaalisista syistä lääkäri ei kovin selvästi voinut näyttää hämmästystään, kirjoitti vain laboratoriolähetteen, nopeasti pelkät perustutkimukset. Tämän vuoksi oli myös uusi loppupalaveri, mutta ei siitäkään mitään tulosta tullut, varsinkin kun TE-henkilö oli tällä välin vaihtunut, eikä uudella ollut minun tilanteestani mitään tietoa.
Mutta tästä hetkestä pitää hypätä taaksepäin, sillä jo helmi-maaliskuussa tilanne oli osittain muuttunut: kaupungin edunvalvoja oli kysynyt Työteekin johtajalta, olisiko työpajalta lähettää muutamana päivänä viikossa joku luku- ja kirjoitustaitoinen järjestelmällinen henkilö edunvalvontatoimistoon. Taisin olla ainoa sopiva, koska satuin pääsemään sinne, mikä osoittautui todelliseksi onnenpotkuksi monellakin tavalla (ja pistää aina uudelleenharkintaan tämän kirjoituksen alkulauseen, mutta en silti taida sitä muuttaa).
Minun täytyi silti olla yksi päivä viikossa Työteekissä, yleensä keskiviikko. Tämä taas aiheutti siellä yleistä hämminkiä: miksi olin siellä, miksen ollutkaan edunvalvonnassa. Joka kerta ensin yksi ohjaaja, olkoon tässä A, sanoi, ettei minulle ole mitään tehtävää, kysy B:ltä. B sanoi, ettei hänellä ole mitään, kysy C:ltä. C käski kysyä A:lta. Kellään ei ollut mitään, ja yleensä sitten istahdin hetkeksi keittiötilan pöydän ääreen, kunnes joku noista kolmesta tuli sanomaan, ettei siinä saa istua, käy kysymässä... ja sama kierros alusta. Monta kertaa päivässä. Ne keskiviikot olivat aivan äärimmäisen turhauttavia.
Elokuu 2006
Loppukesällä alkoi näyttää siltä, että minun työpanostani todella tarvittiin edunvalvontatoimistossa, ja minulle luvattiin sieltä palkkatuettu määräaikainen työpaikka vuodeksi. Jostain byrokratiateknisistä syistä työn saattoi aloittaa vasta syyskuun puolivälissä. Kuntouttavan työtoiminnan sopimus oli päättymässä elokuun lopussa, joten siinä ei olisi luullut olevan mitään ongelmaa. Olin mielelläni pitämässä kahden viikon loman Työteekistä toipumiseen.
Mutta kun elokuun alkuviikoilla kävin kertomassa asiasta kuntouttavan työtoiminnan ohjaajalle, hän sanoikin, etten saa lähteä, koska työ on määräaikainen; Työpajalta saisi kuulemma lähteä vain vakituiseen työhön tai opiskelemaan (ei edes eläkkeelle?).
Ollessani sopimuksen viimeistä päivää Työteekissä hän tuli allekirjoitusta vaille valmiin sopimuksen (3 kk kuntouttavaa työtoimintaa) kanssa ja alkoi jälleen painostaa huutamalla minua allekirjoittamaan sen. En tietenkään suostunut, en suostunut edes ymmärtämään miksi olisi pitänyt. Hän huusi, että en voi päättää sitä itse, pitää kysyä johtajalta mutta johtaja on lomalla, ja minun pitää allekirjoittaa se sopimus ja mennä seuraavallakin viikolla työpajalle, että lomalta palannut johtaja voi sitten päättää mitä tehdään, ja vaikka johtaja antaisikin luvan, niin silti minun pitää olla se kaksi viikkoa työpajalla ja ettei näin nyt vain voi tehdä!!! Hän oli lopulta ihan paniikissa, ei ollut ennen ainakaan siinä työssä tainnut saada keneltäkään niin selvää EI-vastausta.
Lopulta hän poistui työhuoneeseensa. Jonkin ajan kuluttua minä vain livahdin salaa ulos, vielä portaissa ja ulkona pyörää lukosta avatessanikin pelkäsin, että hän tulee perään huutamaan. Ei sentään tullut.
Työteekistä pois pääseminen ja sen poispääsyn sisäistäminen oli todella suuri helpotus. "Taakan harteilta putoaminen" ei ole pelkkä mielikuva, vaan todellinen fyysinen tunne, jonka tunsin. Lupasin itselleni, että ihan mitä tahansa voi tapahtua, mutta Työteekkiin en enää ikinä mene.
Loppu ja kaikki olisi jo melkein hyvin. Aloitin työt syyskuussa, ja niitä jatkettiin aina vuoden 2008 loppuun, jolloin työpaikka menikin sitten tuplasti alta: kuntaliitos ja edunvalvonnan siirtyminen valtiolle.
Luulin tuon yli kahden vuoden työrupeaman päästäneen minut irti TYPin asiakkuudesta, mutta kun alkuvuodesta 2009 menin ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi keskustan TE-toimistoon, minut melkein heitettiin ulos ja käskettiin menemään TYPpiin. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tarttua asiaan tehokkaammin, ja vaatia lakiin perustuen TYPin asiakkuuden päättymistä ja siirtymistä takaisin perus-TE-toimistoon.
Joka tapauksessa päädyin siis TYPiin. Paikalla oli ensin TE-toimiston henkilö, ja hetken kuluttua tuo parin vuoden takainen kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja marssi huoneeseen ison paperipinon kanssa, jossa päällimmäisenä minulle tarkoitettu kuntouttavan työtoiminnan sopimus. Juuri kun hän oli tyrkyttämässä sitä minulle allekirjoitettavaksi, vedin laukustani edellisenä syksynä TAYSin reumapolilta saamani diagnoosilausunnon sairastamastani MCTD:stä, ja sanoin lievästi voitonriemuisesti, että kyllähän minua aikanaan täällä Työteekissä haukuttiin laiskaksi ja masentuneeksi, mutta niin kuin silloin jo tiesin, minulla oli ja on aivan oikea fyysinen sairaus, jonka merkittävin oire on väsymys. Kuty-ohjaajan naama muuttui raivosta punaiseksi ja hän marssi papereineen huoneesta ulos, enkä sen koomin häntä nähnyt.
Se onkin ihan eri tarina, mitä sittemmin on tapahtunut. Työteekillä uhattiin useita kertoja, mutta itselleni antamani lupauksen ja pysyin sieltä poissa, vaikka sitten lähtemällä opiskelemaan täysin satunnaista ja aivan väärää alaa (siitä voi lukea vanhasta blogistani Takaisin koulunpenkille).
TYPin asiakkuudesta pääsin irti kotikunnan muutoksen ja vuoden mittaisen työn jälkeen alkuvuodesta 2015.
*)TYÖTTÖMÄT VAVISKAA!
Ensi vuoden alusta astuu voimaan uusia lakeja työttömien aktivoimiseksi, mikä tarkoittaa, että kunnat joutuvat epätoivoisesti keksimään erilaisia aktivointitoimia. Eräässä lounaisen Pirkanmaan kunnassa on jo saatu esimakua näistä toimista: alkoi Poveri-valmennus, jonka joutuvat läpikäymään kaikki kunnan pitkäaikaistyöttömät seuraavien vuosien aikana.
Ensimmäisten joukossa ko. valmennuksen kokeneena en voi muuta kuin sääliä niitä, jotka sinne tulevat joutumaan. Varoittamisesta ei ole hyötyä, tätä vaaraa kun ei voi välttää. Mutta kehotan etukäteen keräämään henkisiä ja fyysisiä voimia, että siitä selviäisi terveen kirjoissa.
Valmennuksessa ei ollut mitään järkeä. Noin kymmenen täysin erilaisen ihmisen ryhmä istui 7-tuntisia päiviä puhumatta paikoillaan valmennuksen vetäjän tuijottaessa. Ehkä vetäjä teki mielessään kaikista jonkinlaista psykologista arviointia, joka sitten menee tiedoksi viranomaisille tai jonnekin. Ehkä kokeiltiin ihmisten sietokykyä: kuka saa hermoromahduksen ensimmäisenä?
Valmennuksesta olisi pitänyt kuulemma saada irti vaikka mitä. Mutta mitä saa istumisesta mitään tekemättä? Ei yhtään mitään muuta kuin turhautumista ja patoutunutta kiukkua kaikkia mahdollisia aktivointitoimia kohtaan. Kyllä pitkäaikaistyöttömilläkin pitää olla oikeus inhimilliseen kohteluun: jos määrätään karenssin uhalla ”valmennukseen”, on sen järjestäjien velvollisuus huolehtia, että siinä on jotain sisältöä eikä pelkkää nöyryyttämistä ja työttömyydestä syyllistämistä.
Toivon todella, että muut kunnat eivät seuraisi kotikuntani esimerkkiä eivätkä lähtisi tälle työttömien lopullisen nöyryyttämisen tielle.
Nimimerkki ”Lyttyyn lyöty työtön”
10 syytä inhota Työteekkiä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti