Tippaakaan en kehu mutta sellainen jehu
On Kalle Aaltonen
Seuduilta sieltä pitää surun olla pois
Missä vain on Kalle Aaltonen
(J. Alfred Tanner)
Tästä kupletista Aino Pekkarinen sai idean romaaniinsa Perämies Kalle Aaltonen ja hänen morsiamensa (1944), josta hän aviomiehensä Tatu Pekkarisen kanssa teki näytelmän Kalle Aaltosen morsian, joka filmattii elokuvaksi 1948).
En ole lukenut kyseistä romaania enkä nähnyt näytelmää tai elokuvaa, joten en ole aivan varma, kuinka paljon tämä eilen Hämeenlinnan teatterissa näkemämme musiikkipitoinen näytelmä noudattelee niitä. Voihan olla, ettei juuri lainkaan.
No, joka tapauksessa näytelmä oli hauska. Vähän tyhjäkäyntiä välillä, kahden ja puolen tunnin kestosta (väliaikoineen) olisi voinut nipistää puolisen tuntia. Hetkittäin tarina meni vähän överiksikin.
Lavastusta ei juuri muuteltu, alun konttorin seinät vain nostettiin ylös ja näkyviin tuli laivan pari kantta, parit portaat ja muutama ovi. Alexanrialaisen kapakan kohtauksessa laskettin verho alas, ja siinä se. Näyttämömiehiä ei ollut, näyttelijät kantoivat tarvittavan rekvisiitan lavalle ja pois.
Näytelmän oli ohjannut Kari Arffman, sama tyyppi joka ohjasi Jyväskylän Shrekin (keväällä 2014) ja ohjaa ensi syksynä sen Helsingin Kaupunginteatteriin.
Näytelmän jälkeen jouduimme ihmettelemään kauppojen uutta aukiolovapautta. Kun ei mentykään syömään ravintolaan tai edes pikaruokapaikkaan, täytyi etsiä ruokakauppa. Muistaisin Prisman kovasti mainostaneen aukioloa "joka päivä 23:een", mutta ainakin Hämeenlinnan ja Riihimäen Prismat menivät kiinni kymmeneltä. Hämeenlinnassa, joka ei ole ihan pieni kaupunki kuitenkaan, oli yhteentoista saakka auki vain yksi keskustan Valintatalo, jota emme lähteneet etsimään. Ja Riihimäen ainoa aukioleva kauppa oli Sale. Tervakosken Valintatalo taas oli kokonaan lopetettu ihan huomaamatta. Päädyimme lopulta poikkeamaan Linnatuulen K-Marketissa ja ostimme pizzaa.
lauantai 30. huhtikuuta 2016
torstai 28. huhtikuuta 2016
Kirpputorien moraalinen dilemma

Mikä aiheutti moraalisen dilemman: Minähän olen työtön, ja siksi köyhä; ostan suurimman osan vaatteista ja käyttötavaroista kirpputoreilta. Ja muutaman kerran vuodessa vuokraan pöydän ja myyn tarpeettomia tavaroita pois.
Moraalinen ongelma tässä on se, että suuri osa kirppiksistä käyttää yhdeksän euron ilmaistyövoimaa, harjoittelijoita ja kuntouttavan työtoiminnan tekijöitä, joka on ehdottomasti väärin ja vastustettava asia.
Miten väärin siis teen, jos ostan tai myyn orjatyövoimaa käyttävällä kirppiksellä? Periaatteessa moisia pitäisi boikotoida, mutta mistä sitten ostaa mitään? Kierrätetty tavara on kuitenkin ekologisempi kuin uusi, eikä köyhän vaihtoehto ole ostaa uutta ja kallista; vaihtoehto on olla ostamatta mitään. On kuitenkin kiva, jos joskus on jotain "uutta"; ja juoksua harrastava todella tarvitsee enemmän kuin sen yhden paidan.
Sama juttu tarpeettoman tavaran myynnissä, tai yleensäkin poistossa: on äärimmäisen epäekologista ja tyhmää heittää käyttökelpoista tavaraa roskiin. Jos vain vien vanhat vaatteet esimerkiksi SPR:lle, tilanne ei ole sen parempi; SPR tunnetusti käyttää orjatyövoimaa Kontti-tavarataloissaan. Samoin tekevät muut tavaraa vastaanottavat ja myymät hyväntekeväisyysjärjestöt (FIDA yms.) ja kirppiksiä pitävät seurakunnat (yleensä helluntaisellaiset). Myös kierrätyskeskukset, luultavasti Suomessa kaikki, toimivat orjatyövoimalla. UFF on täysin poissa laskuista, sen kansainvälisen moraalittomuuden pitäisi olla yleisesti tiedossa.
Yksi vaihtoehto on tietysti erilaiset nettikirppikset. Ne vain eivät toimi läheskään kaikissa tilanteissa. Tori.fi:ssä voi kyllä myydä ostaa jotain isompaa, huonekaluja ja polkupyöriä, mutta huonosti vaatteita. Samoin Facebookin "paikallisilla" kirppiksillä liikkuvat huonekalut ja sisustustavarat, mutta vaatteita ja kenkiä on sitä kautta vaikea sovittaa. En minä halua mennä kenenkään kotiin jotain farkkuja sovittelemaan, tai päästää ketään kotiini. Ihan liian henkilökohtaista. Sitäpaitsi tavaroiden toimittaminen ja noutaminen ja aikataulujen sovitteleminen on pidemmän päälle työlästä.
Mikä siis on oikea vaihtoehto?
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Työttömyyskatsaus 4/2016
Hallituksen uusi työllistämiskeino: työtön tekee töitä ilman palkkaa, työajalta ei kerry lomaa ja eläkettä ja työterveyspalvelut eivät ole käytössä (Ilta-Sanomat 13.4.2016)
Niinpä. Hallitus on lopultakin paljastanut keinonsa lisätä työllisyyttä. Keinot vain ovat niin tyrmistyttävän tyhmiä ja lopulta päinvastoin vaikuttavia, etten ole ällistykseltäni niistä pystynyt aiemmin kirjoittamaan. Yksikään keino ei tuo yhtään työpaikkaa lisää, vaan kaikki kohdistuvat vain työttömien rankaisemiseen. Kertaakaan ei hallituksen suunnitelmissa myönnetä sitä tosiasiaa, että työpaikkoja ei vain yksinkertaisesti ole läheskään kaikille työttömille, vaikka heitä kuinka hakattaisiin. Tässä muutama järjettömin keino:
Keino Yksi: Työnäyte
"Maria-Kaisa Aulan mukaan työtön hakisi töitä näyttämällä yrityksessä työskentelemällä mitä hän osaa. Työtön ei saisi työnäytteen ajalta palkkaa, vaan työttömän päivärahaa. Hänelle ei kertyisi työnäytteen ajalta lomaa tai eläkettä. Myöskään työterveyspalvelut eivät olisi työnäytettä antavan työntekijän käytettävissä."
Aivan varmaa ei taida vielä olla se, saisiko työtön yhdeksän euron kulukorvauksen työnäytepäiviltä, mutta todennäköisesti ei. Sai tai ei, työnantajille tässä on loistava mahdollisuus teettää ilmaistöitä loputtomasti: aina vain uusi työnäytteen antaja kehiin, Ennustettavissa on, että tästä tulee työttömille karenssin uhalla pakollinen, ja jonkin ajan kuluttua erilaiset työvalmentajat vaativat työttömiä laatimaan hakemuksia työnäytteen antamispaikkoihin.
Keino 2: Työn vastaanottovelvollisuuden lisääminen
Työttömän on otettava vastaan työtä, joka ei vastaa koulutusta (ammattisuojan purkaminen); työtä, jossa työmatkoihin kuluu 3 tuntia päivässä (oman auton käyttövelvollisuus n. 100 km:n työmatkoihin jos auto on); työtä, jonka palkka olisi pienempi kuin työttömyysturva...
Nämä keinot perustuvat täysin siihen omituiseen ja epärealistiseen oletukseen, että työpaikkoja olisi pilvin pimein jossain, mutta ei vain kelpaa työttömille. Omituinen on myös se olettamus, että esim. jossain Forssassa sijaitsevaan avoimeen työpaikkaan määrättäisiin tamperelainen työtön, eikä forssalaista joita heitäkin on runsaasti...mutta forssalainen työtön määrättäisiinkin tietenkin Turkuun... Tämä olisi pelkkää kiusantekoa TE-viranomaisilta, mutta täysin mahdollista. Luotettaisiin siihen, että työtön kieltäytyy ja taas päästäisiin antamaan se karenssi.
Suomessa on voimassa ETA-alueen ulkopuolelta tulevia laillisesti maanhanmuuttavia työntekijöitä koskeva tarveharkinta eli työ- ja oleskeluluvan saa helposti vaikka nepalilaisen ravintolaan kokki, koska vastaavia ei ole työttömänä Suomessa. Vastaavanlaista tarveharkintaa pitäisi soveltaa näissä työhönmäärämisasioissa: jos Forssassa on työpaikka ja siihen sopivia työttömiä, paikkaan ei saa määrätä töihin muualta kotoisin olevaa.
Eniten kuitenkin pelkään enkä varmaan turhaan sitä, että tuo kolmen tunnin työmatkavelvoite tulee koskemaan myös ilmaistöitä eli kuntouttavaan työtoimintaan, työkokeiluun tai uuteen työnäytteen antoon voidaan määrätä puolentoista tunnin matkan päähän, ja jos omistaa auton niin vaikka sillä sitten, omalla rahalla. Yhdeksän euron kulukorvaus ei todellakaan riitä matkoihin edes halvimmilla julkisilla.
Keino 3: Työttömille raportointivelvollisuus kahden viikon välein haetuista työpaikoista (Kauppalehti 18.4.2016)
Työnantajille on tulossa lisää mahdollisuuksia ilmaistyövoiman käyttöön, mutta tässä yksi, josta he eivät ehkä lopulta iloitse...työhakemusten määrä tulee kasvamaan ekspontiaalisesti. Tosin ne lentävät suoraan roskiin tai deletoidaan.
"Digitaalinen järjestelmä on käytännössä ainoa mahdollisuus, jolla neljännesmiljoonan työttömän työnhakua voidaan systemaattisesti seurata. Päivi Kermisen mukaansa järjestelmä antaisi viranomaisille hälytyksen, mikäli työtön ei raportoi työnhaustaan.
”Samalla saamme arvokasta tietoa hakemusprosessista. Jos työtön lähettää paljon hakemuksia, muttei saa töitä, hänellä voi olla puutteita työnhakutaidoissa tai osaamisessa”, Kerminen sanoo."
Niin, työttömällä on puutteita, mutta työpaikoista ei siis ole puutetta...Miksi ei myös hakemusten vastaanottajille tule velvollisuutta raportoida saapuneiden hakemusten määrästä? Jos yritys saa paljon hakemuksia, muttei työllistä kaikkia, eikö sillä ole puutteita jossain? Miksi sitä ei rangaista?
Tosin tällä keinolla saattaa olla pieni työllisyyttä lisäävä vaikutus: TE-toimistot joutuvat palkkaamaan lisää henkilökuntaa, jos työttömien raportointia todella aiotaan seurata suunnilleen reaaliajassa eikä kerran vuodessa. Ja miksei aiottaisi: loistavia tilaisuuksia napsauttaa karenssi päälle heti, kun työtön ei ole lähettänyt vaadittua määrää hakemuksia joka viikko. Vaadittu hakemusmäärä päätetään myöhemmin, varmaan ainakin 50 hakemusta per viikko.
Työttömyyden vähentämisen sijaan sitä pahentavat hallituksen aiemmat päätökset, esim. nyt töissä olevien työajan pidentäminen, joka vähentää selvästi esim. osa-aikaisten palkkaamista sekä opiskelijoiden opintotuen raju leikkaaminen, joka laittaa yhä useamman opiskelijan kilpailemaan vähistä, enimmäkseen osa-aikaisista, työpaikoista muiden työttömien kanssa.
Nämä kaikki työttömien kepitykset kaatuvat päälle sellaisella voimalla, etten (onneksi) jaksa reagoida niihin enää läheskään niin voimakkaasti kuin aiemmin. Joskus kolmekymppisenä olisin menettänyt monen viikon yöunet näitä miettiessäni, mutta enää en. Olisin ehkä myös alkanut jonkin asteisella innokkuudella odottamaan niitä lisää luvattuja työtarjouksia, mutta kun olen viimeksi saanut sellaisen vuonna 1996, niin kuinka paljon lisää niitä nyt olisi tulossa? Tietysti yksikin olisi enemmän kuin ei yhtään kahteenkymmeneen vuoteen.
Tämä ei tarkoita, ettenkö vieläkin menisi innolla töihin, jos minulle tarjottaisiin työtä jota pystyisin tekemään (osa-aikainen), vaikka pienelläkin palkalla kunhan se olisi vähänkin enemmän kuin työttömyyskorvaus. Omalla autolla en tunnin työmatkan päähän lähtisi; en jaksaisi sitä joka päivä ajaa, ja jos väkisin yrittäisin, olisin lopen uupuneena kuskina on vaarallinen muillekin kuin itselleni.
Niinpä. Hallitus on lopultakin paljastanut keinonsa lisätä työllisyyttä. Keinot vain ovat niin tyrmistyttävän tyhmiä ja lopulta päinvastoin vaikuttavia, etten ole ällistykseltäni niistä pystynyt aiemmin kirjoittamaan. Yksikään keino ei tuo yhtään työpaikkaa lisää, vaan kaikki kohdistuvat vain työttömien rankaisemiseen. Kertaakaan ei hallituksen suunnitelmissa myönnetä sitä tosiasiaa, että työpaikkoja ei vain yksinkertaisesti ole läheskään kaikille työttömille, vaikka heitä kuinka hakattaisiin. Tässä muutama järjettömin keino:
Keino Yksi: Työnäyte
"Maria-Kaisa Aulan mukaan työtön hakisi töitä näyttämällä yrityksessä työskentelemällä mitä hän osaa. Työtön ei saisi työnäytteen ajalta palkkaa, vaan työttömän päivärahaa. Hänelle ei kertyisi työnäytteen ajalta lomaa tai eläkettä. Myöskään työterveyspalvelut eivät olisi työnäytettä antavan työntekijän käytettävissä."
Aivan varmaa ei taida vielä olla se, saisiko työtön yhdeksän euron kulukorvauksen työnäytepäiviltä, mutta todennäköisesti ei. Sai tai ei, työnantajille tässä on loistava mahdollisuus teettää ilmaistöitä loputtomasti: aina vain uusi työnäytteen antaja kehiin, Ennustettavissa on, että tästä tulee työttömille karenssin uhalla pakollinen, ja jonkin ajan kuluttua erilaiset työvalmentajat vaativat työttömiä laatimaan hakemuksia työnäytteen antamispaikkoihin.
Keino 2: Työn vastaanottovelvollisuuden lisääminen
Työttömän on otettava vastaan työtä, joka ei vastaa koulutusta (ammattisuojan purkaminen); työtä, jossa työmatkoihin kuluu 3 tuntia päivässä (oman auton käyttövelvollisuus n. 100 km:n työmatkoihin jos auto on); työtä, jonka palkka olisi pienempi kuin työttömyysturva...
Nämä keinot perustuvat täysin siihen omituiseen ja epärealistiseen oletukseen, että työpaikkoja olisi pilvin pimein jossain, mutta ei vain kelpaa työttömille. Omituinen on myös se olettamus, että esim. jossain Forssassa sijaitsevaan avoimeen työpaikkaan määrättäisiin tamperelainen työtön, eikä forssalaista joita heitäkin on runsaasti...mutta forssalainen työtön määrättäisiinkin tietenkin Turkuun... Tämä olisi pelkkää kiusantekoa TE-viranomaisilta, mutta täysin mahdollista. Luotettaisiin siihen, että työtön kieltäytyy ja taas päästäisiin antamaan se karenssi.
Suomessa on voimassa ETA-alueen ulkopuolelta tulevia laillisesti maanhanmuuttavia työntekijöitä koskeva tarveharkinta eli työ- ja oleskeluluvan saa helposti vaikka nepalilaisen ravintolaan kokki, koska vastaavia ei ole työttömänä Suomessa. Vastaavanlaista tarveharkintaa pitäisi soveltaa näissä työhönmäärämisasioissa: jos Forssassa on työpaikka ja siihen sopivia työttömiä, paikkaan ei saa määrätä töihin muualta kotoisin olevaa.
Eniten kuitenkin pelkään enkä varmaan turhaan sitä, että tuo kolmen tunnin työmatkavelvoite tulee koskemaan myös ilmaistöitä eli kuntouttavaan työtoimintaan, työkokeiluun tai uuteen työnäytteen antoon voidaan määrätä puolentoista tunnin matkan päähän, ja jos omistaa auton niin vaikka sillä sitten, omalla rahalla. Yhdeksän euron kulukorvaus ei todellakaan riitä matkoihin edes halvimmilla julkisilla.
Keino 3: Työttömille raportointivelvollisuus kahden viikon välein haetuista työpaikoista (Kauppalehti 18.4.2016)
Työnantajille on tulossa lisää mahdollisuuksia ilmaistyövoiman käyttöön, mutta tässä yksi, josta he eivät ehkä lopulta iloitse...työhakemusten määrä tulee kasvamaan ekspontiaalisesti. Tosin ne lentävät suoraan roskiin tai deletoidaan.
"Digitaalinen järjestelmä on käytännössä ainoa mahdollisuus, jolla neljännesmiljoonan työttömän työnhakua voidaan systemaattisesti seurata. Päivi Kermisen mukaansa järjestelmä antaisi viranomaisille hälytyksen, mikäli työtön ei raportoi työnhaustaan.
”Samalla saamme arvokasta tietoa hakemusprosessista. Jos työtön lähettää paljon hakemuksia, muttei saa töitä, hänellä voi olla puutteita työnhakutaidoissa tai osaamisessa”, Kerminen sanoo."
Niin, työttömällä on puutteita, mutta työpaikoista ei siis ole puutetta...Miksi ei myös hakemusten vastaanottajille tule velvollisuutta raportoida saapuneiden hakemusten määrästä? Jos yritys saa paljon hakemuksia, muttei työllistä kaikkia, eikö sillä ole puutteita jossain? Miksi sitä ei rangaista?
Tosin tällä keinolla saattaa olla pieni työllisyyttä lisäävä vaikutus: TE-toimistot joutuvat palkkaamaan lisää henkilökuntaa, jos työttömien raportointia todella aiotaan seurata suunnilleen reaaliajassa eikä kerran vuodessa. Ja miksei aiottaisi: loistavia tilaisuuksia napsauttaa karenssi päälle heti, kun työtön ei ole lähettänyt vaadittua määrää hakemuksia joka viikko. Vaadittu hakemusmäärä päätetään myöhemmin, varmaan ainakin 50 hakemusta per viikko.
Työttömyyden vähentämisen sijaan sitä pahentavat hallituksen aiemmat päätökset, esim. nyt töissä olevien työajan pidentäminen, joka vähentää selvästi esim. osa-aikaisten palkkaamista sekä opiskelijoiden opintotuen raju leikkaaminen, joka laittaa yhä useamman opiskelijan kilpailemaan vähistä, enimmäkseen osa-aikaisista, työpaikoista muiden työttömien kanssa.
Nämä kaikki työttömien kepitykset kaatuvat päälle sellaisella voimalla, etten (onneksi) jaksa reagoida niihin enää läheskään niin voimakkaasti kuin aiemmin. Joskus kolmekymppisenä olisin menettänyt monen viikon yöunet näitä miettiessäni, mutta enää en. Olisin ehkä myös alkanut jonkin asteisella innokkuudella odottamaan niitä lisää luvattuja työtarjouksia, mutta kun olen viimeksi saanut sellaisen vuonna 1996, niin kuinka paljon lisää niitä nyt olisi tulossa? Tietysti yksikin olisi enemmän kuin ei yhtään kahteenkymmeneen vuoteen.
Tämä ei tarkoita, ettenkö vieläkin menisi innolla töihin, jos minulle tarjottaisiin työtä jota pystyisin tekemään (osa-aikainen), vaikka pienelläkin palkalla kunhan se olisi vähänkin enemmän kuin työttömyyskorvaus. Omalla autolla en tunnin työmatkan päähän lähtisi; en jaksaisi sitä joka päivä ajaa, ja jos väkisin yrittäisin, olisin lopen uupuneena kuskina on vaarallinen muillekin kuin itselleni.
lauantai 16. huhtikuuta 2016
Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea - Siperiasta itään
Kirja viikossa, osa 75:
Taas yksi Pohjois-Korea -kirja, tällä kertaa mukana enemmän faktatietoa kuin edellisessä. Kirjoittaja on toki myös käynyt Pohjois-Koreassa usemmankin kerran, ensimmäisen kerran v. 2000 elokuvafestivaaleilla, ja osallistunut maasta kertovien dokumenttien tekoon.
"Seksikkäitä univormuja, kiiltävien sotilassaappaiden kopinaa, hysteerisinä kyynelehtiviä ihmismassoja, isänmaallisia hirviöspektaakkeleita, lasten yöllisiä marssiharjoituksia, hampurilaisia, joita ei saa kutsua hampurilaisiksi, ja pitkään haudutettua koirapaistia valopetrolilta maistuvan perinnealkoholin kera. Tervetuloa Siperiasta itään sijaitsevaan stalinistiseen teemapuistoon!"
Kirjasta selviää muutamia minua askarruttaineita faktoja:
Melko hyvä kirja, suosittelen kaikille vähänkin Pohjois-Koreasta tai muista absurdeista asioista kiinnostuneille.
Kuinka sattuikaan, juuri kun olin aloittamassa kirjan lukemisen, TV 1 esitti Dokumenttiprojekti-sarjassaan Vitaly Manskin dokumentin Saman auringon alla (Tshekki 2015), nähtävänä vielä pari kuukautta tämän kirjoittamisesta . Manski oli saanut luvan tehdä dokumentti pohjoiskorealaisen tytön "arkipäivästä", mutta piti kameraa päällä koko ajan ja lopullinen dokumentti paljasti, kuinka lavastettu koko tilanne oli. Lainaan tähän pätkän Reijo Vallan Pois työpöydältä -blogista:
"Koulutyttö Zin-mi oli kertonut filmiryhmälle, että hänen isänsä on toimittaja ja äiti töissä kahvilassa. Minskille pariskunta esiteltiin aivan toisin: isä oli kangastehtaan insinööri ja äiti töissä soijamaitotehtaalla. Dokumenttiin lavastettiin tilanteita molempien työpaikoilta. Kangastehtaalla laadunarvioimiskokouksessa isä meni sanomaan, että olisi puutetta tietyistä varaosista. Korealainen "ohjaaja" puuttui tähän. Ei ole sopivaa puhua siitä, että jotakin puuttui. Lisäksi olisi parempi puhua osastosta kuin tehtaasta ja suuresta läpimurrosta läpimurron sijaan. Tilanne kuvattiin uudelleen, mutta sen Minski oli leikannut pois."
Tuossa dokumentissa oli myös kohtaus, jossa ihmiset työnsivät bussia iltahämärässä. Kun kamera loittoni, näki, että kyseessä on sähköbussi. Eli kyseessä oli sähkökatkos, jonka aikana ihmiset hyppäsivät pois bussista ja työnsivät sitä eteenpäin sen verran kuin ehtivät, kunnes sähköt taas palasivat!
Taas yksi Pohjois-Korea -kirja, tällä kertaa mukana enemmän faktatietoa kuin edellisessä. Kirjoittaja on toki myös käynyt Pohjois-Koreassa usemmankin kerran, ensimmäisen kerran v. 2000 elokuvafestivaaleilla, ja osallistunut maasta kertovien dokumenttien tekoon.
"Seksikkäitä univormuja, kiiltävien sotilassaappaiden kopinaa, hysteerisinä kyynelehtiviä ihmismassoja, isänmaallisia hirviöspektaakkeleita, lasten yöllisiä marssiharjoituksia, hampurilaisia, joita ei saa kutsua hampurilaisiksi, ja pitkään haudutettua koirapaistia valopetrolilta maistuvan perinnealkoholin kera. Tervetuloa Siperiasta itään sijaitsevaan stalinistiseen teemapuistoon!"
Kirjasta selviää muutamia minua askarruttaineita faktoja:
- Vuosina 1948-75 pohjoiskorealainen kulutustavarateollisuus ei valmistanut mitään myytäväksi, sillä tuotteet jaettiin työpaikoilta saatavia kuponkeja vastaan. Käteistä rahaa ei tarvittu, koska kaupoissa ei ollut mitään ostettavaa.
- 1990-luvulla kansalaiset saivat edelleen kuponkeja, mutta niillä ei ollut mitään käyttöä, koska elintarvikkeita tai mitään muutakaan tavaraa ei ollut jaettavaksi, koska lähes kaikki tuotantolaitokset olivat pysähtyneet.
- Pohjoiskorealaiset on luokiteltu yhteiskuntaryhmiin syntyperänsä mukaisesti. Ryhmä eli Songbun määrää kansalaisen paikan yhteiskunnassa, kuten myös tarjolla olevat koulutusmahdollisuudet, uravalinnat, elintason ja myös aviopuolison. Periaatteena on määritellä jokaisen kansalaisen asema aiempien sukupolvien tekojen perusteella. Ihmisen kohtalo on näin ollen sinetöity jo syntymässä, eikä sitä voi muuttaa. 1972 voimaan tulleen lain mukaan luokkaviholliset on eliminoitava aina kolmanteen polveen saakka, eli myös tuomitun lapset ja vanhemmat saavat rangaistuksen.
- Pohjois-Koreassa ei ole yhteiskunnallisia rakenteita joiden avulla todellisen markkinatalouden suuntaan voitaisiin ottaa minkäänlaisia askeleita. Miljoona-armeijan ylläpitäminen tuottaa miljoonia keski-ikäisiä, joilla ei ole ammatillista osaamista saati kykyä selvitä normaalin arkielämän haaasteista.
- Pohjois-Korea ei oikeastaan ole kehitysmaa, vaan kehityksen kelkasta pudonnut tai pikemminkin romahtanut valtio. Se vajosi pimeyteen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ei enää toimittanutkaan halpaa öljyä, ja tehtaat ja voimalaitokset pysähtyivät.
Melko hyvä kirja, suosittelen kaikille vähänkin Pohjois-Koreasta tai muista absurdeista asioista kiinnostuneille.
Kuinka sattuikaan, juuri kun olin aloittamassa kirjan lukemisen, TV 1 esitti Dokumenttiprojekti-sarjassaan Vitaly Manskin dokumentin Saman auringon alla (Tshekki 2015), nähtävänä vielä pari kuukautta tämän kirjoittamisesta . Manski oli saanut luvan tehdä dokumentti pohjoiskorealaisen tytön "arkipäivästä", mutta piti kameraa päällä koko ajan ja lopullinen dokumentti paljasti, kuinka lavastettu koko tilanne oli. Lainaan tähän pätkän Reijo Vallan Pois työpöydältä -blogista:
"Koulutyttö Zin-mi oli kertonut filmiryhmälle, että hänen isänsä on toimittaja ja äiti töissä kahvilassa. Minskille pariskunta esiteltiin aivan toisin: isä oli kangastehtaan insinööri ja äiti töissä soijamaitotehtaalla. Dokumenttiin lavastettiin tilanteita molempien työpaikoilta. Kangastehtaalla laadunarvioimiskokouksessa isä meni sanomaan, että olisi puutetta tietyistä varaosista. Korealainen "ohjaaja" puuttui tähän. Ei ole sopivaa puhua siitä, että jotakin puuttui. Lisäksi olisi parempi puhua osastosta kuin tehtaasta ja suuresta läpimurrosta läpimurron sijaan. Tilanne kuvattiin uudelleen, mutta sen Minski oli leikannut pois."
Tuossa dokumentissa oli myös kohtaus, jossa ihmiset työnsivät bussia iltahämärässä. Kun kamera loittoni, näki, että kyseessä on sähköbussi. Eli kyseessä oli sähkökatkos, jonka aikana ihmiset hyppäsivät pois bussista ja työnsivät sitä eteenpäin sen verran kuin ehtivät, kunnes sähköt taas palasivat!
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Teatterissa: Gabriel, tule takaisin
Teatteri Päivölän kevätesitys, entisen Palopuron koulun näyttämöllä.
Alunperin Mika Waltarin kirjoittaman näytelmän tarina oli tuttu, muistan nähneeni tästä jonkin tv-version kauan sitten 80-luvulla, ja nyt olin lukenut sen, tosin alkuperäistä tekstiä oli jonkin verran muokattu. Varsinkin toisesssa näytöksessä, joka jostain minun ymmärrykseni ylittävästä syystä oli sijoitettu nykyaikaan (toisin kuin ensimmäinen näytös, joka sijoittuu noin näytelmän julkaisuaikaan 40-luvun lopulle).
Näytelmä kesti väliaikoineen yli kaksi tuntia, josta lähes koko ajan joku neljästä näyttelijästä oli äänessä. Vaikka vuorosanoja oli ollut opeteltavana tosi paljon, hämmästyttävän sujuvasti näytelmä eteni. Varmaan harmillista näyttelijöille, että niin iso työ vain viiden (tai ehkä kuuden) näytöksen vuoksi.
Hyvin tätä kaikesta huolimatta jaksoi seurata, ja paikoin näytelmä oli ehkä tahattomankin hauska. Ja mistäkö se kertoi? Huijarimiehestä ja kahdesta hyväuskoisesta naisesta sekä heidän ei-niin-hyväuskoisesta sisarentyttärestään. Mika Waltari sai idean näytelmään Ruben Oskar Auervaaran teoista.
Alunperin Mika Waltarin kirjoittaman näytelmän tarina oli tuttu, muistan nähneeni tästä jonkin tv-version kauan sitten 80-luvulla, ja nyt olin lukenut sen, tosin alkuperäistä tekstiä oli jonkin verran muokattu. Varsinkin toisesssa näytöksessä, joka jostain minun ymmärrykseni ylittävästä syystä oli sijoitettu nykyaikaan (toisin kuin ensimmäinen näytös, joka sijoittuu noin näytelmän julkaisuaikaan 40-luvun lopulle).
Näytelmä kesti väliaikoineen yli kaksi tuntia, josta lähes koko ajan joku neljästä näyttelijästä oli äänessä. Vaikka vuorosanoja oli ollut opeteltavana tosi paljon, hämmästyttävän sujuvasti näytelmä eteni. Varmaan harmillista näyttelijöille, että niin iso työ vain viiden (tai ehkä kuuden) näytöksen vuoksi.
Hyvin tätä kaikesta huolimatta jaksoi seurata, ja paikoin näytelmä oli ehkä tahattomankin hauska. Ja mistäkö se kertoi? Huijarimiehestä ja kahdesta hyväuskoisesta naisesta sekä heidän ei-niin-hyväuskoisesta sisarentyttärestään. Mika Waltari sai idean näytelmään Ruben Oskar Auervaaran teoista.
tiistai 12. huhtikuuta 2016
Hilary Mantel: Susipalatsi
Kirja viikossa, osa 74:
Kirja, jonka nimi johtaa harhaan: Susipalatsi mainitaan 800-sivuisessa kirjassa ensimmäisen kerran sivulla 300, ja senkin jälkeen vain muutaman kerran; kirjan lopussa tosin sen päähenkilö ja kertoja Thomas Cromwell on lähdössä Susipalatsiin...mutta siitä todennäköisesti kerrotaan kirjan jatko-osassa Syytettyjen sali. Susipalatsi muuten oli Seymourien suvun kartano Wiltshiressä, Englannissa.
Kirja kertoo siis Thomas Cromwellista (n.1485 - 1540), englantilaisesta lakimiehestä, joka erityisesti tunnetaan kuningas Henrik VIII:n neuvonantajana, ja sijoittuu vuosiin 1527 - 1535. Noina vuosina Henrik hylkäsi vaimonsa Katariinan pojattoman avioliiton vuoks ja erotti Englannin paavin kirkosta voidakseen virallisesti naida Anne Boleynin. Kirjan lopussa tämäkin avioliitto on vetämässä viimeisiään.
Kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat todellisia, heidän suuhunsa kirjoitetut vuorosanat tietenkin kirjailijan kuvittelemia. Osa tapahtumistakin tosin eroaa esim. Wikipedian tiedoista, ja tietenkin samoista asioista kertoneista elokuvista ja tv-sarjoista. En tiedä, kuinka tarkkaa aikalaishistoriaa on noista ajoista saatavilla, mutta varsinkin Anne Boleynin sisaresta Marysta on hyvinkin ristiriitaista historiaa: hän joko oli Annen hovineitona tai sitten karkotettuna hovista tai jotain siltä väliltä.
Vaikka kirjassa todella on 800 tiiviisti kirjoittettua sivua, sen jaksoi hyvin lukea, eikä kertaakaan ihmetellyt eikö jotain kohtaa olisi voinut tiivistään, niin kuin joskus käy. Jonkin verran lukemista häiritsee samoista henkilöistä käytetyt eri nimet: George Boleyn on välillä Rochford (koska hän on lordi Rockford), Henry Fitzroy onkin Richmond (koska hän on Richmondin herttua) jne. Lukijan täytyy aina hetken miettiä, kuka kukin taas olikaan...
Voin suositella, varsinkin niille, jotka ovat vähääkään kiinnostuneita historiasta tai hyvästä kirjallisuudesta. Odottelen innolla Syytettyjen salin lukemista.
Kirja, jonka nimi johtaa harhaan: Susipalatsi mainitaan 800-sivuisessa kirjassa ensimmäisen kerran sivulla 300, ja senkin jälkeen vain muutaman kerran; kirjan lopussa tosin sen päähenkilö ja kertoja Thomas Cromwell on lähdössä Susipalatsiin...mutta siitä todennäköisesti kerrotaan kirjan jatko-osassa Syytettyjen sali. Susipalatsi muuten oli Seymourien suvun kartano Wiltshiressä, Englannissa.
Kirja kertoo siis Thomas Cromwellista (n.1485 - 1540), englantilaisesta lakimiehestä, joka erityisesti tunnetaan kuningas Henrik VIII:n neuvonantajana, ja sijoittuu vuosiin 1527 - 1535. Noina vuosina Henrik hylkäsi vaimonsa Katariinan pojattoman avioliiton vuoks ja erotti Englannin paavin kirkosta voidakseen virallisesti naida Anne Boleynin. Kirjan lopussa tämäkin avioliitto on vetämässä viimeisiään.
Kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat todellisia, heidän suuhunsa kirjoitetut vuorosanat tietenkin kirjailijan kuvittelemia. Osa tapahtumistakin tosin eroaa esim. Wikipedian tiedoista, ja tietenkin samoista asioista kertoneista elokuvista ja tv-sarjoista. En tiedä, kuinka tarkkaa aikalaishistoriaa on noista ajoista saatavilla, mutta varsinkin Anne Boleynin sisaresta Marysta on hyvinkin ristiriitaista historiaa: hän joko oli Annen hovineitona tai sitten karkotettuna hovista tai jotain siltä väliltä.
Vaikka kirjassa todella on 800 tiiviisti kirjoittettua sivua, sen jaksoi hyvin lukea, eikä kertaakaan ihmetellyt eikö jotain kohtaa olisi voinut tiivistään, niin kuin joskus käy. Jonkin verran lukemista häiritsee samoista henkilöistä käytetyt eri nimet: George Boleyn on välillä Rochford (koska hän on lordi Rockford), Henry Fitzroy onkin Richmond (koska hän on Richmondin herttua) jne. Lukijan täytyy aina hetken miettiä, kuka kukin taas olikaan...
Voin suositella, varsinkin niille, jotka ovat vähääkään kiinnostuneita historiasta tai hyvästä kirjallisuudesta. Odottelen innolla Syytettyjen salin lukemista.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Teatterissa: Ruusuja pimeydestä
Willan nuorisoteatterin runoesitys, runot ja ohjaus Marko Kanerva.
Synkkää tekstiä, eikä juuri naurattanut, mutta sujuvasti nuoret (ikähaarukka 12 - 65) esiintyivät. Jonkinlaista juontakin kai oli, ja ainakin runosta toiseen siirryttiin huomaamatta.
Ja sitten ihan toinen aihe:
PIKASCONESIT
Leivoin näitä jo joskus 80-ja 90-luvuilla useinkin, mutta sitten unohtuivat pitkäksi aikaa. Ei olisi pitänyt, ovat hyviä ja tosi nopeita valmistaa. Kuvassa eivät näytä lainkaan niin herkullisilta kuin maistuvat.
3 dl vehnäjauhoja
1½ dl kaurahiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1 tl sokeria
½ tl suolaa
50 g sulaa margariinia
1½ dl maitoa tai kermaa*
Kaikki aineet sekoitetaan, tasoitellaan leipäsiksi uunipellille ja paistetaan n. 10 min. 250 asteessa.
*Viimeksi laitoin osan tuosta määrästä creme fraichea. Ihan hyviä tuli siitäkin.
Synkkää tekstiä, eikä juuri naurattanut, mutta sujuvasti nuoret (ikähaarukka 12 - 65) esiintyivät. Jonkinlaista juontakin kai oli, ja ainakin runosta toiseen siirryttiin huomaamatta.
Ja sitten ihan toinen aihe:
PIKASCONESIT
Leivoin näitä jo joskus 80-ja 90-luvuilla useinkin, mutta sitten unohtuivat pitkäksi aikaa. Ei olisi pitänyt, ovat hyviä ja tosi nopeita valmistaa. Kuvassa eivät näytä lainkaan niin herkullisilta kuin maistuvat.
3 dl vehnäjauhoja
1½ dl kaurahiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1 tl sokeria
½ tl suolaa
50 g sulaa margariinia
1½ dl maitoa tai kermaa*
Kaikki aineet sekoitetaan, tasoitellaan leipäsiksi uunipellille ja paistetaan n. 10 min. 250 asteessa.
*Viimeksi laitoin osan tuosta määrästä creme fraichea. Ihan hyviä tuli siitäkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)