Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran radion Kirjakerho-ohjelmassa joskus viime vuonna ja kiinnostuin. Kirja kertoo minä-muodossa Marion-nimisestä tytöstä, joka tuntee olevansa poika, Makke (ja joka on nykyisin mies nimeltä Miro). Kirja perustuu kirjoittajan tytön (tai pojan, kuinka vain) kokemuksiin, eikä siis ole täysin fiktiota.
Aihe on vakava, mutta kirja on jotenkin pinnallinen ja mielestäni aiheeseen nähden liian kevyt. No, se onkin ollut Finlandia Junior -ehdokkaana, joten se on ehkä suunnattu nuorille, mutta silti...Marionin/Maken tuntema tuska "väärästä" ruumiista aina ja erityisesti murrosiässä ei välity lukijalle. Mikään murrosiän väistämätön muutos ja niiden aiheuttamat konkreettiset ongelmat eivät lopulta ole mikään ylipääsemätön kynnys, vaan kaikki tuntuu selviävän liiankin helposti.
Makella on jopa kavereita koko ajan, eikä häntä kiusata koulussa. Liikuntatunneista hän selviää yksinkertaisesti lintsaamalla ne kaikki, eikä kiinnijääminenkään ole mikään ongelma. Ei olisi ollut noin helppoa 80-luvulla, kun itse kävin koulua. Toisaalta Makke pukeutuu hameeseen seiskaluokan ekana päivänä, kun äiti käskee. Minä en sentään koskaan tuntenut olevani poika, mutta hameeseen en olisi suostunut pukeutumaan kolmannen luokan jälkeen kenenkään käskystä!
Makke tietään transsukupuolisista, mutta ei itse koe olevansa sellainen; vain mies, jolta jonkun kumman syyn (sairauden?) vuoksi puuttuu munat. Hän on jo täysi-ikäinen ja asuu poissa kotoa, kun hänen äitinsä soittaa ja kertoo tietävänsä, että Makke on transsukupuolinen ja että hän (äiti) on selvittänyt asiaa. Ja sitten kaikki onkin selvää ja ihan liian helpon tuntuista: Makke varaa ajan lääkäriltä, kertoo aina halunneensa olla poika ja saa saman tien ilman ajan transpoliklinikalle. Kolme vuotta ja Makke on mies, Miro. Naps, tuosta noin vaan, ilman vuosikausien todisteluja lääkäreille ja psykiatreille! Itse jouduin aikanaan kärsimään järjetöntä selkäkipuakin melkein vuoden, kun ensin väitettiin luulosairaaksi ja sitten odoteltiin, josko se itsestään paranisi...ja kuinka monta vuotta jouduinkaan selittämään ja todistelemaan lääkäreille, että väsymykseni aiheuttaa joku sairaus eikä pelkkä laiskuus, ennen kuin sain oikean diagnoosin. No, kahdeksan (8) vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti