Musikaali Cats menee Tampereen Teatterissa jo toista vuotta, niin olihan se nähtävä. Musikaalion läpilaulettu, siinä on laulavia ja tanssivia kissoiksi pukeutuneita näyttelijöitä vaikka kuinka monta. Ja se perustuu T.S. Eliotin lasten runokirjaan Old Possum's Book of Practical Cats.
Mutta edelleen olen samaa mieltä kuin Aamulehden teatteriarvostelija viime syksynä: musikaalissa ei ole juonta. Vaikka jotkut toista väittävätkin.
"Se koostuu toisistaan irrallisista laulu- ja tanssikohtauksista. Jo kohta alussa parikymmentä peruukkipäistä kissaa laulaa "...jellilaulut jellisti soi..." ja sitä rataa.
Kenelläkään ei ole vuorosanoja. Tarinan tynkä, jonka varaan laulut on ripustettu, on sellainen, että kissat vuorollaan esittäytyvät ja yksi heistä valitaan nousemaan jonkinlaiseen mystiseen ylempään, jumaliseen sfääriin.
Kuulostaa melko höpsähtäneeltä, vai mitä?" (Anu Ala-Korpela, Aamulehti 9.9.2017)
Mutta ei se silti ollut huono. Erityisesti siinä oli mielenkiintoisia valoteknisiä ratkaisuja, lavateknisiä ei niinkään, koska vuonna 1912 rakennetussa teatterirakennuksessa ei ole liikkuvia lavarakennelmia.
Musikaaliin oli lisätty myös Rotta. Säveltäjä ja alkuperäissanoittaja Andrew Lloyd Webber ei kuulemma koskaan aikaisemmin ole hyväksynyt musikaaliinsa yhtään ylimääräistä hahmoa, Tampereen esitys oli ensimmäinen. En kyllä oikein ymmärrä, miksi. Rotalla ei ollut esityksen juonen (edes sen olemattoman) kannalta mitään merkitystä.
Istuimme eturivissä, minä ihan keskellä. Matkaa polvista näyttämön reunaan taisi olla 15 senttiä ja lava oli silmien korkeudella. Näyttelijät tulivat välillä todella lähelle, yksi melkein syliin ja toinenkin todella lähelle, pusuetäisyydelle niinkuin Heidi sanoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti