Kirja sijoittuu vuosien 1820 - 1920 Irlantiin, ja siinä käydään läpi Brodrickin suvun neljän sukupolven vaiheita. Suvun kantaisä perustaa kuparikaivoksen, joka tuottaa rahaa ja rikkauksia näille neljälle sukupolvelle. Koska toimeentulo on taattu, suvun perijät (eli vanhimmat pojat) on kirjoitettu laiskoiksi ja saamattomiksi, nuoremmat sen sijaan hyviksi ja ahkeriksi, mutta useimmat heistäkin kuolevat nuorina.
Takakansitekstin mukaan "suvun nuorten kauniit rakkaustarinat antavat kertomukselle valoisan hohteen". No, enpä erityisen valoisaksi sanoisi, kun lukija tietää, että ainakin suvun perijöiden liitot päättyvät jommankumman ennenaikaiseen kuolemaan, joko onnettomuuden tai sairauden vuoksi. Huomio saattaa kiinnityä myös siihen, että suurin osa kirjan naishahmoista jää naimattomiksi, mikä tuon ajan maailmassa ei ollut läheskään niin yleistä kuin kirjasta saattaisi ymmärtää.
Suku omistaa Clonmeren sääntöperintötilan, jota ei voi myydä ilman perillisen suostumusta, mutta joka on tyhjillään vuosikymmeniä. Kirjan viimeinen Brodrick lopulta haluaisi asettua sinne asumaan, mutta tilan päärakennus tuhoutuu tulipalossa, ja kirja loppuu siihen. (Viisi vuotta aiemmin kirjoitettu Rebecca päättyi myös ison kartanon tulipaloon, muiden lukemieni du Maurierin kirjojen loppuja en nyt muista.)
Kirjassa ei sanallakaan mainita vuosina 1845 - 52 vallinnutta perunaruton aiheuttamaa nälänhätää, jonka aikana miljoona irlantilaista kuoli nälkään ja tauteihin, ja kaksi miljoonaa muutti siirtolaisiksi Englantiin, Amerikkaan ja Australiaan sekä muihin maihin. Kirjan kattamana ajanjaksona Irlanti kuului vielä Britanniaan, vuonna 1921 se sai vapaavaltion aseman ja itsenäistyi 1949.
Itsekin ihmettelin, miksi mieleni teki lukea kirja melko nopeasti loppuun, vaikka siinä ei juuri kummoistakaan juonta ollut. Du Maurierin kirjoitustyylin ansiosta varmaankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti