perjantai 27. heinäkuuta 2018

Työttömyyskatsaus 3 - 7/2018

Niinkuin blogin otsikosta näkyy, monta kuukautta on vierähtänyt etten ole tätä työttömyyskatsausta kirjoittanut. Eikä tämäkään ole varsinainen katsaus, ennemminkin oman tilanteeni luotaus.

Minulta leikattiin tasan neljä viikkoa sitten isohko ilmeisesti hyvälaatuinen mutta aggressiivinen meningiooma eli aivokasvain, joka oli todettu magneettikuvassa 16.6. Oireilu kesti koko kevään. Viimeksi muistan tunteneeni itseni noin suunnilleen ihmiseksi joulun tienoilla. Pikkuhiljaa sekä oikea käsi että jalka alkoivat "kiristää": takkia tai paitaa päälle laittaessa oikea käsi ei tahtonut mennä hihaan eikä juoksulenkillä oikea jalka ojentunut niinkuin ennen. Yritin vain venytellä, mutta ei auttanut. Tunsin myös, että pääni sisällä on sanoja, joita en saa ulos, en ainakaan nopeasti enkä oikeassa järjestyksessä. Pyörälenkillä ajoin kuin tervassa, ja maastopyörälenkillä kaaduin, oikealle puolelle ylämäessä mutta onneksi pehmeään hiekkaan. Päätin lopettaa maastopyörälenkit, ja juoksulenkit lyhenivät ja muuttuivat enimmäkseen kävelyksi.

Menin lopulta lääkäriin toukokuussa, kun näköhäiriö alkoi (eli näen pienen mutkan kaikissa pystysuorissa linjoissa, mutka siirtyy katseen mukana, ei poistunut leikkauksessa). Miksikö niin myöhään? Tulkitsin oireet, varsinkin väsymyksen, vain perussairauteni MCTD:N osaksi. Ja syytin myös valtavaa stressiä, joka aiheutui siitä, että työkyvyn arvioinnistani ei vain ole tullut yhtään mitään. Kävin jo toukokuussa -16 ensimmäisen kerran sen vuoksi terveydenhoitajalla. saman vuoden marraskuussa työterveyslääkärillä ja sitten vuodenvaihteessa psykiatrilla, neurologilla ja silmälääkärillä (jota aluksi ihmettelin, mutta hän halusi minun lopettavan erään MCTD: lääkkeen, mikä myös tehtiin).

Helmikuussa 2017 kävin jälleen sillä samalla lääkärillä kuin marraskuussa, ja sain lausunnon, jossa suositeltiin työkyvyn arviota, mistä asiasta kirjoitin blogiin Työttömyyskatsaus 3/2017 osa 2. Tämä oli täysin järjetöntä! Jostain lausunnon tekstimassasta löytyi maininta, että se tarkoittaa työkokeilua. No, sitä työkokeilupaikkaa etsittiin lokakuuhun saakka (Työttömyyskatsaus 10/2017). Täysin turhaa sekin, 4 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa viisi viikkoa; yksin työhuoneessa. Tarkoitus oli valokuvata kuntaa, mutta en saanut käyttää omaa autoa (ei kilometrikorvauksia eikä vakuutus korvaa, jos jotain sattuu, samalla perusteella en saanut käyttää esimiehen autoa, eikä kunnalla tietenkään ollut autoa käytössä tälläisia tilanteita varten). Eikä mitään toivoa esim. palkkatukityöllistämisestä, ja pari päivää ennen kokeilun loppumista minulta meni se työhuonekin. Viimeistään siinä vaiheessa turhauduin totaalisesti.

TYP:issä sanovat, että pitäisi kerätä mahdollisimman monta lausuntoa työkyvyttömyyseläkettä varten, ja sitä sairauslomaa 300 päivää täyeen. Olen joulu-kesäkuun välisenä aikana käynyt  kolmella eri psykiatrilla (ne vaihtuvat yhtä mittaa) ja vapun tienoilla jouduin käymään yleislääkärillä (Kela vaati uutta lausuntoa 1.6. mennessä);eikä uudesta psykiatrista ollut silloin mitään tietoa. Tuon yleislääkärin lausunnon perusteella sairauspäivärahahakemukseni hylättiin.

Kela myös vaatii s-päivärahan maksamiseksi jonkinlaista hoitoa, joko lääkkeitä tai terapiaa. No, lääkkeitä en halua, koska ongelmani (työttömyys ja siitä seuraaava rahattomuus, nuoruuden kokemukset (todella kovaa henkistä koulukiusaamista) eivät poistu sillä. Ajatuskin terapiasta ahdistaa; paitsi että se on tosi kallista, niin en jaksaisi etsiä terapeuttia eikä minulla olisi kuitenkaan mitään sanottavaa. Toki on ilmaisia mielenterveyshoitajia, mutta minulla on niistä tosi ikäviä kokemuksia. En mitenkään jaksa ymmärtää, että selkeästi fyysisestä sairaudesta eli MCTD:stä johtuva väsymys ja uupumus halutaan väkisin tulkita masennukseksi!

Nyt olen elokuun 12. päivään saakka sairauslomalla ja -päivärahalla tämän aivokasvaimen vuoksi. Edessä vielä uusi magneettikuvaus parin viikon päästä ja ehkä sädehoitoa, jos todetaan, että jotain on jäänyt. Nyt juuri ei ole mitään tietoa, jatkuuko sairausloma vai mitä tapahtuu.

Olen siis nyt lojunut sillä kuuluisalla sohvalla noin kuusi viikkoa, mitä nyt viisi päivää sairaalassa välillä. Ja olen ehtinyt miettiä tätä tilannetta ja todennut sen täysin järjettömäksi. En ole moneen vuoteen ollut täysin työkykyinen, mutta eläkkeelle ei päästetä. Ei edes anneta hakea!

Rasittavinta tässä tilanteessa on täysin pimennossa oleva tulevaisuus. Varsinkin se, häviääkö näköhäiriö eli pystynkö ikinä enää ajamaan autoa. Ja se, minkälaisiin aktivointitoimenpiteisiin minut yritetään pakottaa, jos ja kun joskus paranen.

Ei tällä kertaa enempää. Jos olen vielä hengissä, niin kirjoitan tännekin mitä tapahtuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti