Keskustelua kuunnellessani en millään pystynyt loihtimaan minkäänlaista mielikuvaa kirjasta, vaikka olen nähnyt siitä vuonna 1992 tehdyn elokuvaversion ja aivan varmasti muitakin. Siksi päätin lainata sen kirjastosta. Ilmeisesti elokuvaversioista on yritetty väkisin tehdä romanttisia rakkaustarinoita enkä sen vuoksi tunnistanut sitä; minä en löytänyt kirjasta mitään romanttista, vain kuvauksen vihasta, katkeruudesta, ilkeydestä ja täysin järjettömästä kolmiodraamasta.
Vähintään joka toinen kirjan päähenkilöistä sairasti jotain riuduttavaa sairautta, todennäköisesti keuhkotautia eli tuberkuloosia. Mitään normaalia kukaan ei tuntunut koskaan tekevän, kaikki olivat koko ajan joko äärimmäisen rakkauden huumassa ja seuraavassa hetkessä taas näännyttämässä itseään nälkään tultuaan torjutuksi.
Kirja lienee sen verran klassikko, että voin tehdä juonipaljastuksia. Kirjan kaikki tapahtumat liittyvät kahteen naapurikartanoissa asuvaan sukuun, Earnshaweihin ja Lintoneihin. Alussa molemmissa perheissä on kaksi lasta, Catherine ja Hindley Earnshaw sekä Edgar ja Isabella Linton. Catherinen ja Hindley isä tuo taloon epämääräisen kasvattilapsen, Heathcliffin, jota hän myös suosii poikansa Hindleyn kustannuksella.
Catherine rakastuu Heathcliffiin, mutta menee naimisiin Edgar Lintonin kanssa. Hän kuitenkin vaatii Edgaria hyväksymään hänen ystävyytensä Heathcliffin kanssa. Heathcliff sen sijaan menee naimisiin Edgarin sisaren Isabellan kanssa. Avioliitto on aivan käsittämätön; miksi Isabella menee naimisiin miehen kanssa, josta häntä on varoitettu? Miksi Heathcliff menee naimisiin naisen kanssa, jota hän alusta asti vihaa ja inhoaa? Kummallakaan ei ole sukulaisia järjestämässä liittoa, ei minkäänlaista pakottavaa tilannetta.
”Olittepa mitä mieltä hyvänsä Edgar-herrasta, ette voi epäillä tuoreen rouvan tunteiden syvyyttä. Eihän hän muuten olisi luopunut hienosta ja mukavasta kodistaan ja sukulaisistaan ja tyytynyt asettumaan teidän kanssanne tällaiseen pesään kuin tämä" (kirjan "kertojaääni", taloudenhoitaja Nelly Dean).
- Hän luopui niistä harhakuvitelmien vallassa, vastasi Heathcliff. – Hän näki minut romanttisena sankarina, jolta odotti saavansa osakseen loputonta palvelua. Voin tuskin pitää häntä minään järkiolentona. Mutta nyt alkaa vaikuttaa siltä, että hän alkaa tuntea minut. Minun ei enää tarvitse katsella sellaisia vastenmielisen typeriä hymyjä ja ilmeitä kuin alussa, eikä hän enää järjettömästi kieltäydy uskomasta minun olevani tosissani, kun sanon peittelemättä mielipiteeni hänestä ja hänen hullaantumisestaan minuun. Aluksi oli tosiaan vaikeaa saada hänet uskomaan, että en rakasta häntä."
Isabella kuitenkin lähtee, minne, sitä ei mainita.
Sillä välin Catherine sairastuu, kutsuu Heathcliffin luokseen ja seuraa omituista raivoisaa vuodatusta:
”Sinä ja Edgar olette murskanneet sydämeni, Heathcliff! Ja te molemmat tulette vaikeroimaan minulle, aivan kuin minun pitäisi sääliä teitä. Mutta minä en sääli teitä! Sinä olet surmannut minut – ja varmaankin hyötynyt siitä. Miten vahva sinä oletkaan! Miten monta vuotta aiot elää sen jälkeen kun minä olen lähtenyt?
Kunpa voisin pitää sinut luonani siihen saakka, kunnes olemme molemmat kuolleet, hän jatkoi katkerasti. – En välittäisi siitä että kärsisit. Miksi sinä et saisi kärsiä? Minä kärsin! Unohdatko minut – oletko onnellinen sitten kun olen maan povessa?”
Tämän raivoisan kohtauksen jälkeen Catherine pyörtyy, vaipuu tajuttomuuteen, synnyttää tytön ja kuolee saman yön aikana. Raskaudesta ei ole kirjassa aiemmin minkäänlaista mainintaa; lapsi, tyttö joka saa nimekseen myös Catherine, vain syntyy ja sen äiti kuolee. Kuolemasta kuultuaan on Heathcliffin vuoro raivota:
”Missä hän on? Ei hän ole täällä – tai taivaassa – ei helvetissä – missä sitten? Älkööt Catherine Earshaw levätkö rauhassa elinaikanani. Sanoit, että minä tapoin sinut. Vainoa siis minua. Ole luonani aina – ilmesty missä muodossa tahansa – tee minut hulluksi, kunhan vaan et jätä minua tähän hornan kuiluun, jossa en voi löytää sinua! Oi Jumala, tämä on sietämätöntä! En voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!”
Kirja hyppää ajassa noin 12 vuotta eteenpäin; Isabella on kuollut ja Edgar noutaa hänen poikansa, Lintonin, josta kirjailija jostain käsittämättömästä syystä antaa lukijalle heti negatiivisen ensivaikutelman:
”Riisuin Lintonilta lakin ja viitan ja vein hänet istumaan pöydän ääreen, mutta heti istumaan päästyään hän alkoi uudestaan itkeä. Isäntäni kysyi, mikä häntä vaivasi.
- En voi istua tuolilla, poika vastasi.
- Siirry sitten sohvalle. Nelly tuo sinulle teen sinne, vastasi hänen enonsa kärsivällisesti.
Käsitin, että herra Lintonilla oli varmaan matkan aikana ollut paljon vaivaa oikuttelevasta heikosta holhokistaan.”
Linton siis ilmestyy kirjaan melkein tyhjästä ja on heti "oikutteleva ja heikko"? Lukijan käsitystä hänestä vahvistetaan myöhemmin, kun hän on muuttanyt isänsä Heathcliffin luo ja hänen serkkunsa, Catherine yrittää ystävystyä hänen kanssaan:
”Nyt hän on jo kiltti ja kärsivällinen. Hän alkaa käsittää, että tänä iltana minä olen paljon onnettomampi kuin hän, jos uskon että käyntini on tehnyt hänet sairaammaksi. Silloin en uskaltaisi tulla uudestaan. Sano totuus, Linton, sillä en voi tulla, jos olen tuottanut sinulle vahinkoa.
- Sinun täytyy tulla parantamaan minut, Linton vastasi. – Sinun on pakko tulla, koska olet tehnyt minulle vahinkoa, tiedät erinomaisen hyvin tehneesi. Tullessasi en ollut yhtään niin sairas kuin nyt – sehän sinun täytyy myöntää.
- Mutta te olette tahallanne tehneet itsenne sairaaksi itkemällä ja kiihtymällä, virkoin minä.”
En ole mikään 1800-luvun alkupuolen kokemusasiantuntija, mutta sen verran olen muita aikakauteen sijoittuvia kirjoja (mm. Jane Austenin kirjat, Turhuuksien turuilla jne.) lukenut, että en usko missään päin Englantia olleen niin eristyksissä eläneitä ihmisiä kuin tässä kirjassa.
Humiseva harju jäi 30-vuotiaana kuolleen Emily Brontën ainoaksi romaaniksi. Hän kasvoi pienessä maalaispappilassa tätinsä kotiopetuksessa. Lukuunottamatta lyhyttä ranskanopintojen vuoksi Brysselissä viettämäänsä aikaa hän eli hyvin suljettua ja rajoitettua elämää. Ilmeisesti pappilan kirjasto oli kuitenkin laaja, koska Humisevan harjunkin omituiset ja todellisuudelle vieraat tapahtumat ovat saaneet alkunsa sen kirjoista ja tietysti Emilyn mielikuvituksesta.
Emily Brontë kuoli tuberkuloosiin kuten myös hänen molemmat siskonsa Anne ja Charlotte sekä heidän veljensä Branwell, joten ei ihme, että myös lähes kaikki Humisevan harjun henkilöt kuolevat samaan sairauteen. Se tunnettiin myös nimellä lentävä keuhkotauti, ja sen aiheuttava bakteeri löydettiin vasta 1882. Mitään erityistä hoitoa tautiin ei vielä vuosikymmeniin ollut olemassa, sairastuneet haluttiin eristää keuhkotautiparantoloihin. Pitkään oli olemassa myös käsitys, ettei tuberkuloosi olisi tarttuva, vaan perinnöllinen tai asuinoloista johtuva sairaus.
Mitäkö mieltä olin kirjasta? Keskinkertainen, ihmettelen todella paljon, miten se on saanut "klassikkokirjan" arvon. Aika nopeasti sen silti luin, enkä voi sanoa, että se olisi ollut kovin huonokaan. Kannattaa lukea, jos historiallinen ajankohta vähänkin kiinnostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti