perjantai 6. syyskuuta 2013

Kaikkea sitä katsookin

Viime sunnuntaina päättyi toinen ja onneksi viimeinen kausi sarjasta Smash. Tosi surkea. No miksi sitten katsoin sitä?

Tarina oli lupaava: miten tehdään musikaali Marilyn Monroesta. Marilyn +, musikaali +, Broadway +, New York +... Kritiikitkin kehuivat sarjaa, hyviä näyttelijöitä ja Steven Spielberg yhtenä tuottajista (no se ei kyllä ollut mitenkään lupaavaa (Terra Nova, anyone?). Vaikka en innostunut ensimmäisestäkään jaksosta, katsoin silti ja odotin, että jos joskus jotain...jos olisi edes nähnyt sen sarjan version valmiista musikaalista. Ei nähnyt.

Sarjan hahmot olivat totaalisia stereotypioita. Pääroolista kilpaili kaksi näyttelijää; toinen oli ulkoisesti sopiva blondi, joka tietty oli ilkeä ja kieroileva, ja toinen pitkä, laiha ja tumma, mutta muuten "hyvä ihminen". Erittäin ennalta-arvattavaa. Kaikki muutkin hahmot olivat yksiulotteisen epäuskottavia.

Ja se musikaali; kokonaisuutta ei siis tietenkää näytetty (eihän sitä ollut edes tehty), ja muutamat esitetyt kohtaukset olivat kuin jostan muinaisesta 50-luvun Laulavat sadepisarat -tyyppisestä musikaalista, siis sekä musiikiltaan että tanssityyliltään. Ja Marilyn kuvattiin vain hattarapäisenä tyhmänä blondina. Aivan selvästi kukaan käsikirjoittajista ei ollut lukenut yhtään kunnollista Marilyn-elämäkertaa.

Sarjan tekijät eivät varmasti olleet kuulleet Tampereen Työväen Teatterin vuonna 2005 esittämästä Marilyn-musikaalista. Sekään ei ollut mitenkään täydellinen, ja sisälsi vääriä faktoja, mutta sentään paljon parempi kuin Smashin viritelmä.

Viikon lehtikatsaus

Iltalehdessä oli juttu siitä, kuinka toimittaja yritti elää kuukauden toimeentulotuella. Ei mitenkään realistista, koska toimittaja tiesi kuukauden päästä odottavat normaalit tulot. Hän valitti kyllä siitä, ettei ollut varaa ostaa uusia kenkiä rikkinäisten tilalle (miten muka nuorella vakituisessa työssä olevalla miehellä ei ollut muuta kuin yhdet kengät?), mutta mielessäkään ei varmaan käynyt, että kirpparilta olisi saanut ehjät tilalle. Ja miksi olisi käynytkään, kuukauden jälkeen hän saattoi marssia kenkäkauppaan ja ostaa vaikka viidet kengät. Mutta vuosikausia toimeentulotuella elävä henkilö ei voi.

Kaikkea kummallista kirpparilla:

Ihan vain mihinkään kuulumattomana asiana tuli mieleen, ettei kirpparituotteita kannata koskaan mainostaa (esim. hintalapussa) lauseella "Kaupassa tämä maksoi X €!" Eli kertoa, kuinka takki maksoi uutena 80 euroa ja nyt myyn sen vain 50:llä! Ei kiinnosta, kirpputorihinnat ovat aivan eri luokkaa kuin kaupan hinnat, ja tuotteiden hinta putoaa suhteessa huomattavasti huikeammin kuin käytettyjen autojenkaan.

Pou* ei näköjään oikein sutjakasti siirry tabletilta kännykälle!
*Pou = Android-peli, johon olen melkein koukussa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti