Lytton Strachey: Kuningatar Viktoria

No jopas oli elämäkerta; täysin erilainen kuin yksikään aiemmin lukemani. Kirjoittaja, englantilainen Giles Lytton Strachey (1880 - 1932), tunnetaankin "eritoten uudenlaisen elämäkerran kehittäjänä, missä psykologinen tulkinta ja sympattinen suhtautuminen yhdistyvät huumoriin" (Wikipedia). Lisäksi kirja on kirjoitettu jo vuonna 1921, eli yli sata vuotta sitten, joten silläkin lienee vaikutusta (toistaiseksi vanhin lukemani elämäkerta on ollut Joan Haslipin vuonna 1965 kirjoittama kirja Itävallan keisarinna Elisabethista). Ilmeistä on myös, että Stracheyn kehittämä "uudenlainen elämäkerta" ei kovin kauan ollutkaan enää uudenlaista...

Kirjassa minua häiritsi jonkin verran se, että henkilöistä käytettiin vain arvonimiä (herttua, paroni jne...)

"Pian sen jälkeen kuningatar sai kestää ensimmäisen kerran kokemuksen, jonka läheisen henkilön kuolema tuottaa. Kentin herttuatar sairastui vakavasti alkuvuodesta 1861 ja kuoli maaliskuussa. Tuo tapaus vaikutti Viktoriaan järkyttävästi." 

Lukijan täytyy joko muistaa tai lukea vielä jonkin verran eteenpäin, että selviää Kentin herttuattaren olleen Viktorian äiti. Myöskään lapsia ei juurikaan mainita. Viktorialla ja hänen prinssipuolisollaan Albertilla oli kuitenkin 9 lasta; näistä taidettiin mainita vain neljä: lapsista ensimmäinen, äitinsä mukaan nimetty Victoria, kruununprinssi Edward (Bertie), prinssi Arthur ja nuorimmainen, prinsessa Beatrice. Viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä, jätetään mainitsematta.

Yle esitti pari vuotta sitten kolmiosaisen dokumenttisarjan Kuningatar Viktorian lapset (Queen Victoria And Her Nine Children, 2018). Kun Viktorian puoliso Albert kuoli vuonna 1861, vanhin lapsista oli 21-vuotias ja nuorin vasta 4. Tämän jälkeen kuningatar joutui kasvattamaan lapsensa yksin (ja tietysti lukuisten lastenhoitajien ja kotiopettajien kanssa). Äärimmäinen suru puolison kuoleman vuoksi teki kuitenkin Viktorian kyvyttömäksi toimimaan äitinä ja epävarmuuttaan hän heittäytyi hallitsevaksi. Viktorian halu rajoittaa lasten elämää muodostui pakkomielteeksi. 

Hän ei esimerkiksi olisi halunnut antaa nuorimpien tyttäriensä mennä naimisiin (kaikki kuitenkin lopulta menivät). Hänen vanhin vanhin lapsensa, prinsessa Victoria meni 1858 naimisiin Saksan keisarin pojan kanssa, eli appiukon kuoleman jälkeen hänestä tulisi Saksan keisarinna. Tuohon aikaan oli oletus, että keisarikunta on suurempi ja mahtavampi kuin kuningaskunta, joten keisari ja keisarinna ovat myös mahtavampia kuin kuningas ja kuningatar. Ainakin osittain tämän vuoksi kuningatar Viktoria halusi tulla julistetuksi Britannian siirtomaan Intian keisarinnaksi, koska oli kateellinen omalle tyttärelleen. Prinsessa Victoria tosin ehti olla keisarinna vain noin kolme kuukautta; hänen miehensä Fredrik III oli vakavasti sairas jo noustessaan Saksan keisarin valtaistuimelle maaliskuussa 1888 ja kuoli jo 99 päivän kuluttua.

Näistä(kään) Strachey ei mainitse kirjassaan mitään. Jonkin verran on otteita Viktorian päiväkirjoista; otteista selviää mm. se, miten hän lähes teinitytön tapaan ihaili miestään Albertia ja antoi tämän huolehtia aina vain useammasta asiasta, ja miten järkyttynyt hän oli Albertin kuolemasta. Miehensä kuoleman jälkeen Viktoria pukeutui loppuelämänsä (40 vuotta!) mustaan surupukuun ja vetäytyi lähes täysin julkisuudesta.

No, tämä kirja oli minulle eräänlainen "satunnaisotanta", kävin palauttamassa edellisen kirjan, kiersin nopeasti Riihimäen kirjaston väistötilan ja tämä osui silmääni palautetuissa tietokirjoissa, joten lainasin tämän. Ei kovin hyvä ja välillä melko sekava, ensimmäisessä osassa myös suhteettoman paljon prinssi Albertista.

Kirja on luettavissa ilmaiseksi englannin kielellä Project Gutenbergissä (gutenberg.org).