Teatterissa: Metsänpeitto

Torstaina oli Teatteri Päivölän näytelmän Metsänpeitto ensi-ilta. Olen tällä viikolla pari kertaa ollut seuraamassa harjoituksia ja avustamassa lavasteiden kanssa, joten sain nähdä sen ilmaiseksi.

Aika outo, en ollut ikinä kuullutkaan sen nimisestä näytelmästä. Selvisi, että se on Hämeenlinnan Teatterista eläkkeelle jääneen Hannu Tyhtilän käsikirjoittama ja kantaesitetty Hämeenlinnan Eräs Teatterissa vuonna 2017, tuskin sen jälkeen ennen tätä Päivölän teatterin versiota missään.

Näytelmän ohjasi Hannu Tyhtilän kurssikaveri Seppo-Ilmari Siitonen, ja hän oli ilmeisesti saanut luvan lisätä siihen Helvi Juvosen ja monien muiden suomalaisten runoilijoiden runojen lisäksi myös musiikkia; oli Eino Leinon Nocturne, Immi Hellenin Paimenpoika ja monia muita, sekä erityisesti tähän näytelmään Eija Vedenpään säveltämä ja Arto Vedenpään sanoittama Laulu vanhustenhoidosta.

Näytelmä kertoo mummista, joka miehensä kuoleman jälkeen elää runomaailmassa. Hänen kolme lastaan tulevat käymään tuoden mukanaan ukin tuhkat, ja ovat huolissaan äidistään; yrittävät keksiä syitä sille, miksi eivät voi ottaa äitiään luokseen tai muuttaa äidin omaishoitajaksi. Kaikilla tuntuu oma elämäkin olevan tavalla tai toisella hukassa. Palvelutaloakin ehdotetaan, mutta se olisi liian kallis; kaikki säästöt menivät ukin hoitoon eikä suojeltua metsää saa hakata ja myydä.

Sisarukset lähtevät pesänselvitykseen, ja jättävät lapsensa mummin kanssa. Mummi haluaa mennä käymään lapsuudenkodissaan, autiotalossa Hiidenkorvessa, eivätkä lapset pysty häntä estämään. Kun lasten vanhemmat palaavat, he pelästyvät huomatessaan lapset ja mummin kadonneen. Lähtiessään kadonneita etsimään he eksyvät hetkeksi metsään itsekin.

Lapset ja mummi löytyvät, mutta muuten näytelmä jättää lopun avoimeksi; miten mummille käy, joutuuko hän palvelutaloon vai alkaako joku lapsista omaishoitajaksi?

Kyllähän tätä näytelmää joku paikallislehden kritikko kehui, omasta mielestäni se ei ollut erityisen hyvä. Ei kai huonokaan, jotenkin sekava vaikka jonkinlainen juoni olikin, mutta runoja oli ihan liikaa. Näyttelijät osasivat asiansa hyvin, harjoitteluaikaa ei ollut ollut kovin paljon.

Minulla kun on taipumus tarttua aina merkityksettömiin yksityiskohtiin, niin tässäkin: lavastus oli aika yksinkertainen, pöytä ja pari tuolia, ja ihan tavalliset putkirunkoiset tuolit autonpenkkeinä. Mutta: taustalle heijastettiin koko ajan kuvia, osa still-kuvia, jokunen video (tuuli heilutti lehtiä, kurjet lensivät). Kuvat olivat enimmäkseen metsäkuvia, mutta myös pari mökin kuvaa, punainen ja sinapinkeltainen mökki. Punaisen oli tarkoitus olla sisarusten lapsuudenkoti, keltaisen mummin lapsuudenkoti. Mökit kun vaan sattuivat näyttämään (ja varmaan olivatkin) lähes samanikäisiä, hyvin vanhoja hirsimökkejä. Tekstissä, joka sijoittuu nykyaikaan, puhutaan kuitenkin, kuinka "isä suunnitteli ja rakensi" sisarusten lapsuudenkodin. Vanhin veli on kohta täyttämässä 50, joten lapsuudenkoti on korkeintaan vähän yli 50-vuotias, rakennettu 50- tai 60-luvulla. Kuvien mökit taas olivat ainakin satavuotiaita. Ja punainen mökki oli muutenkin liian aution näköinen, mummi kuitenkin asui siellä edelleen.

Toinen kohta, johon ajatukseni tarttui: sisaruksista nuorin, työtön Venla miettii, saako hyviä vanhuspalveluja nykyään vain rahalla, ja kysyy, "mitä varten me veroja maksetaan?" Tähän isoveli Aleksis: "Ai sinä maksat? Työttömyyskorvauksista?" Tähän Venla selittelee jotain freelance-korvauksista valokuvauskeikoista. Minä olisin odottanut hänen sanovan, että työttömyyskorvauksistahan vasta veroja maksetaankin, 20 % Kelan työmarkkinatuestakin!

Ja vielä erikoinen yhteensattuma: viime vuonna on julkastu Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan sarjakuvateos Metsänpeitto, joka on ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi. Voittaja julkistetaan 22.3. Kirjalla ei ole mitään tekemistä näytelmän kanssa (paitsi nimi tietysti), mutta kirja oli mukana näytelmässä, se esiteltiin ukin luontokuvakirjana!