Kirja pohjatuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) vuonna 2018 järjestämään Työttömän tarina -kirjoituskilpailuun osallistuneisiin kirjoituksiin. Kilpailuun osallistui 205 kirjoittajaa, jotka kirjoittivat kaikkiaan 1 103 sivua aineistoa. (Tämä oli se kirjoituskilpailu, johon oli tarkoitus osallistua itsekin, mutta sairastumisen vuoksi unohtui.) Sosiologian dosentti Sari Näre ja sosiologian apulaisprofessori Lena Näre kirjoittivat aineiston pohjalta tämän kirjan. Kirjassa mainitaan myös muutaman kerran edellinen, vuonna 1993, järjestetty kilpailu.
Koska kirjan pohjana oleva kilpailu päättyi lokakuussa 2018, kirjoituksissa mainitaan moneen otteeseen Sipilän hallituksen erittäin epäoikeudenmukaisena pidetty aktiivimalli, joka oli voimassa vuosina 2018 . 2019.
"Emotionaalisen työn ohessa puhutaan myös esteettisestä työstä, jonka tarkoitus on sopeuttaa oma ulkonäkö vaadittavien tehtävien tai yrityksen imagon mukaiseksi. Rekrytoinnissa kiinnitetään huomio työnhakijan antamaan vaikutelmaan ja herättämiin tunteisiin." (S. 64)
Tästä muistui heti mieleeni Yle Ykkösen radiosarja Avokonttorin historia ja sen ensimmäinen jakso Yritä nyt sitten keskittyä - kuka keksi avokonttorin? (Kuunneltavissa Yle Areenassa toistaiseksi)
"Materiaalinen ympäristö voi olla myös sellainen, jonka avulla oikeutetaan se, että meille ei oteta muita kuin tietyn näköisiä ihmisiä, koska eihän meillä voi näkyä täällä muunlaiset ihmiset. Organisaation tilasta tulee tavallaan niin vahvasti osa sen brändiä, niin sittenhän niistä työntekijöistäkin tulee brändättyjä esityksiä osana sitä lavastusta, ja silloin se voi pahimmillaan johtaa siihen, että meille tulee sellaisia rekrytointikäyntäntöjä, esimerkiksi että näiden ihmisten täytyy ulkonäöllisesti sopia tähän meidän brändiin ja lavastukseen... kyllähän monet rekrytointikonsultitkin sen myöntää, että ulkonäöllä on merkitystä, vaikka sitä ei saa sanoa ääneen. Ja nämä tietyn tyyppiset avokonttorit eivät ainakaan vähennä tietyntyyppistä syrjintää." (Kohdasta 41:20)
Näinhän se on. Ja on ulkonäöllä vaikutusta myös muuallakin kuin avokonttoritöissä, esimerkiksi kaikissa palveluammateissa.
"Ne, joilla on ollut jo lapsesta asti enemmän kuormaa kannettavanaan, ovat alttiita haavoittumaan työttömyydestä." (S.65)
Kyllä minunkin pitkäaikaistyöttömyyteeni on erittäin paljon vaikuttanut koulukiusaaminen. Vei itsetunnon niin, etten pystynyt ensimmäisissä työhaastattaluissa esiintymään itsevarmasti ja positiivisesti. Ja sitten en enää päässyt edes työhaastatteluihin, 9 vuotta taitaa olla viimeisimmästä.
"Työttömän identiteetti on syytä muistaa jatkuvasti, sillä onhan työttömän oltava työmarkkinoiden käytettävissä kokopäivätoimisesti. Samalla tulee punnittua elämänsä valintoja: olenko syyllistynyt vääriin valintoihin, vai olenko jo itsenäni häpeällisen väärä?" (S. 100)
Kyllä työttömän identiteetti tulee esiin muuallakin; ainakin vielä joitakin vuosia sitten tuntui oudolta mennä esim. johonkin vaatekauppaan, vaikkapa H&M:ään saatikka Stockmannille, kun ajattelin, että mahtavatko siellä jotekin nähdä, että olen työtön eikä minulla varmasti ole varaa heidän tuotteisiinsa. No, nyt en ole muutamaan vuoteen edes käynyt; ei ole oikeasti enää varaakaan.
"En halua kirjoittaa kokemuksistani omalla nimelläni, koska pelkään menettäväni työttömyysturvan poliittisesti epäkorrektien mielipiteideni vuoksi. En ole se ahkera ja motivoitunut ihannetyötön, koska koen työnhaun omalla kohdallani enimmäkseen ajan haaskauksena. Tämä on ehdottomasti niitä asioita, joita työtön ei saa myöntää julkisesti. Aina puhutaan, että Suomessa muka on sananvapaus. Se ei ole totta. Jos todellisten omien ajatusten ilmaiseminen vaarantaa toimeentulosi, et ole vapaa etkä yhdenvertainen. Miksi minun pitäisi nöyryyttää ja masentaa itseäni yhä uusilla turhilla hakemuksilla? Aukollista CV:tä ei liioin saa paremmaksi millään hienosäädöllä." (S. 152)
Joskus 90-luvulla kirjoitin muutaman kerran työttömyyteen liittyvän mielipidekirjoituksen Aamulehden yleisönosastoon nimimerkillä. Pelkäsin, etten ainakaan saa töitä, jos käytän nimeäni. Sitten ymmärsin, että enhän minä niitä töitä kuitenkaan koskaan saa, ja muutaman kirjoituksen tein sitten ihan omalla nimellä. Ja tätä blogia ja työttömyyskatsauksia kirjoitan myös omalla nimelläni. Jos joku alkaisi uhkailemaan karenssilla sen vuoksi, vetoaisin sananvapauteen.
"Sitran tutkimuksessa vain kymmenesosa rekrytoinneista oli tapahtunut julkisten työnhakupalvelujen kautta, viidennekselle oli tarjottu töitä, toinen viidennes oli ottanut itse suoraan yhteyttä työnantajaan ja alle neljännes oli saanut töitä hakemalla avoimeksi ilmoitettua työpaikkaa." (S. 224)
Ja kuinka moni oli saanut töitä lähettämällä avoimen hakemuksen? Sellaisen, joita kaikilla työnhakukursseilla kehotaan ahkerasti lähettelemään.
"Psykiatri Michael Linden kutsuu epäoikeudenmukaisuuden tunteen ja vihan virittämää pitkittynyttä tunnetilaa posttraumaattiseksi katkeruussyndroomaksi. Silloin kun maailma suodattuu katkeruuden läpi, se syö ihmistä sisältä ja siitä voi olla vaikea päästää irti." (S. 244)
Posttraumaattinen katkeruussyndrooma!? Eipä taida tällä diagnoosilla saada sairauslomaa!
"Meitä sairaita työttömiä kiusataan niin kauan että olemme suljetulla osastolla tai yrittäneet jo monta kertaa itsemurhaa tai onnistuneet siinä jo. MIKSI meitä ei oteta TODESTA ja päästetä ELÄKKEELLE!! Meillä pitäisi olla joku taho, joka ajaisi meidän asiaa ja auttaisi, neuvoisi MITÄ KANNATTAA TEHDÄ ja millä tavalla mennä eteenpäin. ME JÄÄDÄÄN AINA YKSIN JOKA PAIKASSA. MIKSI?" (S. 266)
Muuten voisin olla samaa mieltä tämän kirjoittajan kanssa, mutta en ole joutunut suljetulle osastolle enkä yrittänyt itsemurhaa. Masennusta minulla on haluttu diagnosoida ties kuinka monta kertaa; masennuslääkkeitä en ole koskaan suostunut syömään ja lopulta väsymyksen ja uupumuksen taustalta on kuitenkin lopulta löytynyt fyysinen sairaus, ensin MCTD ja sitten vino pino aivokasvaimia. mutta kukaan ei ole auttanut minua eikä ottanut todesta eikä neuvonut miten päästä eteenpäin. "Oikealla tuella pitäisi olla" sanotaan, mutta mikä se oikea tuki on? Ei ainakaan työmarkkinatuki eikä missään tapauksessa toimeentulotuki.
Minun oli hieman vaikeaa samaistua kirjoittajien kokemuksiin, koska lähes kaikki olivat jääneet työttömiksi usean vuoden vakituisista työsuhteista. Minä olen ollut vain määräaikaisissa työsuhteissa, joiden päättyminen on aina ollut selvää; ainoan "toistaiseksi voimassa" olleen työsuhteen päättyminenkin oli vuoden jälkeen selvästi nähtävissä.
Tähän loppuuun lainaan otteen sosiaalityön professori Leena Eräsaaren kolumnista Osallisuusmediassa 4.5.2022:
"Vaikka teos on yli 350-sivuinen, se pitää lukijan otteessaan. Muiden tutkijoiden, sosiologian ja psykologian edustajien näkemykset on kirjoitettu sujuvaksi osaksi teosta. Jos joku vielä luulee, että sosiologit eivät osaa kirjoittaa ymmärrettävää tekstiä, niin kannattaa tarttua tähän teokseen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti