lauantai 28. syyskuuta 2019

Teatterissa: Notre Damen kellonsoittaja

Viime lauantaina kävimme Tampereen Teatterissa katsomassa musikaalin Notre Damen kellonsoittaja. Tämän syksyn ja koko vuoden toinen ja viimeinen musikaali, liput oli ostettu yli vuosi sitten heti kun ne tulivat myyntiin.

Musikaali perustuu alun perin Victor Hugon vuonna 1831 ilmestyneeseen romaaniin Notre-Dame de Paris. Disney teki teoksen pohjalta animaatioelokuvan vuonna 1996, joka sovitettiin musikaaliksi 1999. Kirjasta on tehty myös toinen musikaaliversio, Luc Plamondin ja Richard Coccianten Notre-Dame de Paris, vuonna 1998. Lisäksi kirjasta on tehty William Dieterlen ohjaama mustavalkoinen elokuva vuonna 1939.

Kirja sijoittuu vuoteen 1482, keskiajan ja renesanssi rajalle, jolloin Notre Damen katedraali oli loistossaan. Kirjan kirjoitusajankohtana, 1830-luvulla, se sen sijaan oli rapistunut ja lähes unohdettu. Kirjan suosio sai pariisilaiset ja koko kaupungin innostumaan katedraalin restauroimisesta. Traaginen sattuma oli, että huhtikuisen tulipalon,  joka oli vähällä tuhota koko katedraalin, arvellaan saaneen alkunsa viimeisimmistä restaurointitoimista (sattuma, joka varmaan lisäsi myös Tampereen Teatterin esitysten myyntiä).

Se taustoista, sitten itse musikaaliin, joka oli loistava! Lavasteet, efektit, puvustus, laulut...oikeastaan lähes kaikki, tylsiä hetkiä ei ollut. Alun (ja aivan lopun) isoilla (marionetti?)nukeilla esitetyistä kohtauksista hahmojen lapsuudesta en pitänyt; nuket muistuttivat aivan liikaa vatsastapuhujien nukkeja, joita olen aina inhonnut.

Sen sijaan puhuvat patsaat (kuvassa) olivat puvustajalta aivan mahtava idea! Silloin, kun niille ei ollut tarvetta kohtauksessa, naispuoliset patsaat (enkeli ja kruunupäinen Neitsyt Maria?) olivat seinässä olevia veistoksia; sopivan huomaamattomalla hetkellä pala lavasteseinää kääntyi ja näyttelijät tulivat esiin.

Hauska idea oli myös se, kun henkilöt juoksivat pakoon ympäri Pariisia; he juoksivat lähinnä edestakaisin lavalla, mutta talot liikkuivat! Valo- ja savuefektit olivat myös näyttäviä; varsinkin Pariisin palo ensimmäisen näytöksen lopussa.

Tarina on varmaan tuttu useimmille: arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) saa kasvatettavakseen veljensä ja mustalaisnaisen kyttyräselkäisen lapsen ja piilottaa tämän kirkon kellotorniin. Quasimodo (Petrus Kähkönen) on koko ikänsä vain katsellut Pariisia ylhäältä, mutta haluaa myös muiden joukkoon. Mustalaisten narrien päivänä hän tulee alas, joutuu pahoinpidellyksi mutta tapaa myös Esmeraldan (Josefin Silén).

Phoebus (Lari Halme) ihastuu myös Esmeraldaan, samoin arkkidiakoni Frollo (vaikkakin katolisena pappina on tehnyt selibaattilupauksen). Kaikesta tästä seuraa sekä onnen että epätoivon hetkiä. Lopulta Esmeralda päätyy roviolle, josta Quasimodo hänet pelastaa, tosin liian myöhään. Esmeralde kuolee Quasimodon käsivarsille.

Loppu oli melko synkkä. Olen kuullut, että tarinasta on versioita, joissa olisi onnellinen loppu, mutta tämä ei ollut se.

Kokonaisuutena kyllä todella hyvä, voin ehdottomasti suositella! Näyttelijät olivat erittäin ammattitaitoisia, ja melko pienen teatterin akustiikkakin toimi tällä kertaa, sanoista sai selvää. Suurin osa musiikista tosin oli tuttua jo musicalradio.de:stä, joka soi meillä ainakin aina viikonloppuisin.

P.S. Ilmeisesti teattereilla on tänä syksynä jokin uusi käytäntö: esitystä ei saa kuvata eikä tallentaa, mutta loppukumarruksia kehotetaan kuvaamaan ja jakamaan somessa! Näin oli jo edellisenä lauantaina Jyväskylässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti