Teatterissa: Phantom - Pariisin oopperan kummitus

Viime lauantaina kävimme Jyväskylän kaupunginteatterissa katsomassa musikaalin Phantom - Pariisin oopperan kummitus. Kesäkuussa, kun palasimme Aholansaaresta Maaningan Korkeakosken kautta, ajoimme Jyväskylän ohi. Siinä tuli mieleen, että mitähän Kaupunginteatterissa on tulossa tänä syksynä (kävimme siellä keväällä 2014 katsomassa Shrekin). Ensimmäisenä ohjelmistossa osui silmiin juuri tämä Phantom; eri versio samasta tarinasta kuin Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus. Molemmat perustuvat Gaston Lerouxin vuonna 1910 julkaistuun romaaniin.         

Siis sama tarina, mutta kuitenkin eri. Mitä samaa niissä oli:

• tapahtumapaikkana Pariisin Ooppera
• luolasto / katakombit Oopperan ja koko Pariisin alla
• katosta putoava kristallikruunu
• kummitus, joka ei ole kummitus, vaan kasvoiltaan epämuodostuneena syntynyt mies, jota oli piiloteltu muiden ihmisten katseilta
• naispäärooli nimeltään Christine Daaé

Tässä versiossa Christine (Johanna Isokoski) ei ole kasvanut Oopperatalossa, vaan maalla, ja hänet nähdään musikaalin alussa myymässä laulujaan Pariisin kaduilla, josta shamppajamoguli kreivi Philippe de Chandon (Pekka Hiltunen) hänet löytää. Kreivi ihastuu hänen lauluääneensä ja ehdottaa, että Christine ottaisi laulutunteja Oopperan kapellimestari Carrièreltä (Jouni Salo), mutta tämä on saanut samoihin aikoihin potkut, ja Christine päätyy uuden teatterijohtajan vaimon Carlottan (Tytti Vänskä) puvustamoapulaiseksi. Carlotan hahmo muistuttaa kovin paljon amerikkalaista seurapiirirouva Florence Foster Jenkinsiä, joka kuvitteli olevansa loistava laulaja, vaikka oikeasti kuulosti todella kaamealta. Hänen aviomiehensä teki kaikkensa, ettei Florence kuullut negatiivisia kritiikkejä.(1

Oopperan kummitus, oikealta nimeltään Erik (Riku Pelo) kuulee Christinen laulavan ja alkaa opettamaan häntä. Christine esiintyy läheisessä bistrossa, missä Carlotta yrittää selvästi kateellisena keskeyttää hänet monta kertaa, kunnes lopulta kulttuuriministeri (Hanna Liinoja) käskee kiinnittää hänet oopperaan.

Christine laulaa aluksi kuorossa. Kiero Carlotta antaa hänelle pääosan uudessa oopperassa, mutta juottaa hänelle juuri ennen esitystä jonkinlaista myrkkyä, joka vie äänen ja lähes hengen. Kummitus vie hänet toipumaan katakombeihin, mutta haluaa lopulta hänen jäävänkin sinne. Christine ei halua, poliisitkin etsivät Erikiä, ja lopulta seuraa taistelukohtaus; Erik kuolee Christinen käsivarsille.(2

Tämä oli niin täysin erilainen kuin Lloyd Webberin versio, ettei näitä kahta voi verrata. Tietenkin Kansallisoopperan esitys oli lavastukseltaan ja erikoistehosteiltaan näyttävämpi, mutta ehkä tässä tarina oli kuitenkin järkevämpi eikä niin ylidramaattinen. Oopperan kummitus sinänsä ei ole mikään suosikkitarinani, mutta kyllä tätäkin silti voin suositella.

1) Florence Foster Jenkinsistä on tehty ainakin kaksi elokuvaa: Florence (2016) pääosassa Meryl Streep ja ranskalainen versio Marguerite (2015) pääosassa Catherine Frot

2) Lloyd Webberin versiossa Christine kuolee, ja musikaalista tehdyn elokuvan loppukohtauksessa kummitus vie ruusun hänen haudalleen; hautakivessä lukee Daaë, eli sukunimi kirjoitettu hieman eri tavalla

P.S. Juuri eilen lainasin kirjastosta Gaston Lerouxin alkuperäisen romaanin Oopperan kummitus. Odotan innolla ehtiväni lukemaan, kumpi versio (vai kumpikaan?) kirjassa on.